Vanhustyötä Hondurasissa

Jos jäi edellisessä tekstissäni vielä vähän epäselväksi, niin uusi työpaikkani on koti vanhuksille, joilla ei ole muuta paikkaa. Noin puolet asukkaista ovat maksavia asukkaita. Tarkoittaen, että heillä on joku perheenjäsen, joka maksaa tästä asumisesta. Yksi maksava asukas myös sponsoroi yhden ei-maksavan asumista. Toinen puolikas taas tulee äärimmäisestä köyhyydestä, osa on asunut kadulla ja osa tullut perheenjäsentensä hyväksikäyttämiksi. Ainoa mitä heillä on, on nyt tämä koti. Hondurasissa perheenjäsenet yleensä huolehtivat vanhuksista, mutta jos sellaisia ei ole, niin on kyllä aika oman onnensa nojassa.

Yritän muistaa mistä oloista osa asukkaista tulee ja mikä onni on, että tällainen paikka ylipäänsä on olemassa. Katto pään päällä on parempi kuin asua kadulla. Asukkaat saavat joka päivä ruokaa, eivät ehkä tarpeeksi, mutta vähän on parempi kuin ei ollenkaan. Peseytymiseenkin on jonkinlaiset mahdollisuudet. Vähän on parempi kuin ei mitään. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että jokaisella pitäisi olla oikeus ihmisarvoiseen elämään, ja Suomessa tätä kyllä kutsuttaisiin heitteillejätöksi tai vähintään kaltoinkohteluksi.

Millainen tämä koti nyt sitten on?

Mielessäni on varmaan sata kysymystä, joita vielä en ymmärrä, mutta kerron nyt vain mitä olen nähnyt. Aloitan hygieniasta. No, sitä ei pahemmin ole. Joitain vesihanoja löytyy, niistä tulee vettä aina välillä. Useimmiten ei tule. Lämmintä vettä ei koskaan. Suihkut? Niitä ei oikeastaan ole. Tai eivät ne ainakaan toimi. Vesisaaveihin lasketaan vettä silloin kun sitä tulee. Niistä sitten kaadetaan vadilla vettä niskaan. Sellainen on suihku. Pesuaineet? Voi olla, että yläkerran maksavilla asukkailla on sellaistakin luksusta kuin shampoot. Alakerrassa en ole sellaista nähnyt. Palasaippuoita olen nähnyt, mutten koskaan suihkussa käytettävän. Itse asiassa en ole monenkaan asukkaan nähnyt ylipäänsä käyvän suihkussa. Alakerrassa vain kaksi pyörätuolissa istuvaa asukasta suihkutetaan (tai siis kaadetaan vähän vadilla vettä niskaan) joka aamu. Joka aamu hoitaja kantaa yhdessä yhden asukkaan kanssa tämän toisen pyörätuolia käyttävän asukkaan suihkutilaan ja sieltä takaisin.

Siivous täällä on lähinnä lattioiden pesua. Niitä sitten pestäänkin kolme kertaa päivässä ja alakerran lattiat pestään jo aamulla kolmeen kertaan ja niihin käytetään tosi voimakkaita pesuaineita ja paljon. Siivousvälineeet tosin on mitä on. Siis sitä mitä ne tässä maassa yleensäkin ovat. Imureita täällä ei käytetä. Lattiat harjataan sellaisilla, noh itse sanoisin niitä katuharjoiksi. Ja ne lattiamopit, eiväthän ne koskaan puhtaiksi tule ja sitä likaa sitten siirrellään vain.

Mitään pintoja ei vain pyyhitä ja sitä en käsitä. Olen ostanut meille kotiinkin tiskirättejä. Tosin koska olen ainoa, joka niitä käyttää, niin keittiön pöydälle pudonneen tomaatinsiivun (tai minkä tahansa ruoan) heitän roskikseen, koska pöytä on niin likainen. Töissä joku opiskelija tai vapaaehtoinen on joskus pyyhkäissyt pöydän pienellä pyyhkeellä, joka ei kyllä myöskään vaikuttanut kovin puhtaalta. Pölyjen pyyhintää täällä ei myöskään tehdä ja jos ikkunat pestään, niin niitä vain pyyhitään märällä pyyhkeellä. Pyykit haisevat hyvin usein vielä pesunkin jälkeen vahvasti pissalle. Itse tietysti vien ne uudelleen pesuun, kun taas muut vievät kaappeihin. Nämä vaatteet viikataan alakerran olohuoneessa, joten hyvin usein siellä leijailee sellainen aika vahva virtsanhaju.

Käsihygienia: Joka aamu töihin mennessäni kyselen hanskoja. Sitten joku etsii minulle sellaiset. Aina löytyy eri paikasta ja erilaiset. Tähän saakka on onneksi aina löytynyt. Tosin saan niitä yhden parin päiväksi. Niillä sitten yritän pärjätä. Käsien pesu? Aina toisinaan vesihanastakin tulee vettä, mutta yleensä käytetään pilaa. En oikein tiedä, mitä se on suomeksi. Sellainen iso allas, johon lasketaan vettä silloin kun sitä tulee. Siitä sitten saavilla kaadetaan käsille vettä. Aika kylmäähän se on. Pilaan kuuluu altaan lisäksi sellainen pesuosa, jossa pestään myös lattiamopit ja välillä astioita. Saippua? Palasaippuoita löytyy sieltä täältä lojumassa likaisina. Käsidesi on aivan tuntematon juttu. Sellaista ei ole. Kaupoista kyllä löytyy, mutta niiden taso on aika erilainen. Etsin vielä hyvää. Sellaista, joka ei jätä käsiin pahaa hajua ja makua. Myöskään mitään mihin kuivata kädet siellä ei ole.

Ruokahygienia: Saisin myös syödä työpaikallani. Ensimmäisinä päivinä teinkin niin, mutta saatuani vatsani niin sekaisin ja kipeäksi sekä nähtyäni sen mitä nyt olen nähnyt, päätin ottaa aina omat eväät mukaani. Siellä on oma keittiö ja työntekijä, joka kokkaa. Keittiö ei ole kovin puhdas. Astianpesukoneita tässä maassa ei ihan yleisesti käytetä. En tiedä ketään, joka täällä sellaisen omistaisi. Kaikki siis tiskataan käsin. Työpaikallani se tiskaus on vähän sinne päin puhdasta ja usein käyttäen jotain likaista palasaippuaa. Yhtenä päivä kanankoivet lojuivat vesivadissa pilan laidalla. Toivoin vain, ettei ollut mikään salmonella-kana. Vanhusasukkaiden lisäksi työpaikallani asuu paljon kaikenlaisia ötököitä. Keittiössäkin niitä lentelee. Hiiriäkin siellä asustaa. Ensimmäistä kertaa hiiren nähtyäni sanoin siitä tälle keittiötyöntekijälle ja hän vain sanoi tyynesti, että joo niitä on paljon. Kaikki ovat kyllä tietoisia niiden olemassaolosta, mutta ilmeisesti kukaan ei tee asialle mitään. Joka aamu niiden papanoita siivotaan yhdestä makuuhuoneesta ja myös keittiön roskiksessa ja pöydällä ne viihtyvät varsinkin, jos sinne on jätetty jotakin syötävää.

Ruokailu: Myöskään ravitsemuksesta ihmisillä täällä ei tunnu olevan mitään käsitystä. Tässä maassa spagetti kastikkeenaan jotakin ketsupin tapaista on ruoka-annos. Joskus siihen on ehkä laitettu vähän mantequillaakin. Suomennettuna se olisi voita, mutta koostumukseltaan se on ehkä lähempänä kermaviilikastiketta tai majoneesia. Tai tarjotaan sen kanssa usein tortilloja, jotka siis ovat pelkkää vettä ja maissijauhoja. Ruokajuomana täällä juodaan frescoa, joka on joko limpparia tai mehua. Toisena päivänä taas lautaselta voi löytyä riisiä, pastaa ja perunoita. Kaikkia samaan aikaan ja vähän lihaa. Kasviksia ei ole juurikaan näkynyt, eikä salaattia koskaan. Joku päivä minulle myös selvisi, että yksi asukas on kasvissyöjä. Hänen lautaseltaan oli yritetty poistaa tuolloin ruokana olevat jauhelihat. Siinäkään kovin hyvin onnistumatta. Eikä siis mitään korvaavaa tilalle, liha vain pois. Aamupalan asukkaat saavat vähän kahdeksan jälkeen. Joinain aamuina se on sellaista sokerista kauravelliä ja joinain aamuina muroja ja maitoa. Ei siis yhtään riittävästi. Joskus he saavat aamupäivällä hedelmiä ja voi millä antaumuksella he niitä syövät. Lounas syödään klo 12 ja annokset ovat mielestäni kovin pieniä. Klo 14 tai 14.30 vähän vaihdellen asukkaat saavat kahvia ja sen kanssa joko jonkun keksin tai toisinaan pienen sandwichin. Klo 16.30 on dinnerin aika. Taaskin pieni annos ruokaa ja sen jälkeen asukkaille ei enää tarjota mitään.

Vaipat tuodaan jätesäkeissä lahjoituksena jostakin. Vielä minulle ei ole selvinnyt, että mistä. Aika puhtailta ne vaikuttavat, mutta eivät ihan uusilta kuitenkaan. Vaihtaessani yhtenä aamuna ensimmäistä kertaa vaippoja yhdelle asukkaalle, kysyin hoitajalta, miksi niitä laitetaan kaksi päällekkäin. Kuulemma siksi, että ne ovat koko päiväksi. Kysyin sitten, että miksi sitä ei vaihdeta aiemmin. En siis ollut nähnyt kenenkään vaippaa vaihdettavan päivällä. Vastaukseksi sain pelkän ein. Kysyin vielä uudelleen, että miksi. Taas vastauksena vain ei. Olettamukseni tietysti oli, että vaipat vaihdetaan kuitenkin yöksi. Sitten olin töissä yhden illan, koska halusin nähdä, miten tämä paikka toimii silloin. Olin itse syömässä kun näin, että alakerran kaksi asukasta, jotka ovat pyörätuoleissa vietiin sänkyihinsä heti dinnerin jälkeen. Viideltä molemmat olivat sängyissään. Ruokapöydästä on näköyhteys tähän yhteen makuuhuoneeseen ja katselin, kun hoitaja vei asukkaan sänkyyn, otti päällimmäisen paidan ja kengät pois, laittoi peiton (päiväpeiton! täällä ei oikein ymmärretä, että peitoilla on eri käyttötarkoitukset) päälle ja nosti sängynlaidan ylös. Ei vaatteidenvaihtoa, ei vaipanvaihtoa, ei minkäänlaisia iltapesuja. Siellä hän sitten makasi pimeässä aamuun saakka. Ei ihme, että sängyt ovat aamuisin märkiä.

Päiväunille heitä ei myöskään viedä, vaikka he usein nukahtavat pyörätuoleihinsa. Jonain päivänä sanoin hoitajalle tästä ja hän kyllä tuli paikalle, mutta lähti sitten pois, kun asukas sanoi, ettei halua vielä sänkyyn, kun on liian aikaista. Myöhemmin ymmärsin, että tämä asukas tietyti luuli, että hänen täytyisi olla siellä sitten aamuun asti.

Suurin osa asukkaista on melko omatoimisia. Tai siis senkuntoisia, että he pystyvät itse tekemään. He kuitenkin tarvitsisivat ohjausta hygieniasta huolehtimiseen, mutta sellaista hoitajat eivät juurikaan tee. Iltaviiden jälkeen paikalla on vain yksi hoitaja ja hän on yläkerrassa. Alakerran asukkaat tekevät, mitä tekevät. Jotkut katselevat telkkaria, mutta suurin osa menee aikaisin sänkyyn samoissa vaatteissa ilman iltapesuja. Koska olen siivonnut jo lähes kaikkien asukkaiden kaapit, laatikostot ja hyllyt (aika paljon löytyi ötököitä, eläviä ja kuolleita niistäkin), tiedän, että hammasharjoja- ja tahnoja sekä palasaippuoita heillä kyllä olisi, kun vain joku huolehtisi, että niitä käytetään.

Mitä tämä hoitaja siellä yläkerrassa sitten illalla tekee? No ei juuri yhtään mitään. Yhdelle asukkaalle vaihdettiin oikein yöpaita. Hoitaja oli laittamassa häntä sänkyyn, kun kysyin, että mites hampaat, milloin ne pestään. Vastaus oli juuri nyt ja sain käteeni hammasharjan- ja siihen tahnaa. Olisi jäänyt pesemättä nekin muistisairaan vanhuksen hampaat, jos en olisi kysellyt. Yhtenä aamuna laittaessani asukkaalle insuliinia kysyin, että mites verensokeri, seurataanko sitä. Vastaus oli joo ja kysyin taas, että milloin. Vastauksena sama juuri nyt. Asukas oli kyllä jo aamupalansa syönyt, mutta mitattiinpa kumminkin. En sitten tiedä miten usein sitä oikeasti mittaillaan. Kertaakaan en ole nähnyt, että yhdeltäkään kolmesta asukkaasta, joilla on diabetes, olisi otettu verensokeria. Myös verenpaineiden mittaamisesta minulle ensimmäisenä päivänä puhuttiin, mutten ole vielä kertaakaan nähnyt, että niitäkään mitattaisiin. Paitsi silloin, kun lääkäreitä tuli käymään. Kuulin yhden asukkaan kysyvän, että voitaisiinko häneltäkin tarkistaa verenpaine. Siinä hän sitten seisoi, kun lääkäri otti verenpaineen. Oli kuulemma hyvä, lukemaa ei kertonut.

Ovikello soi vähän väliä ja koko ajan joku tulee käymään. Siellä on käynyt opiskelijoita, jotka järjestävät asukkaille erilaista ohjelmaa. Välillä käy lääkäreitä, pappeja, vapaaehtoisia, lahjoitusten tuojia. Usein sinne tulee yksi tai useampi ihminen kerrallaan tuomaan jotakin. He ottavat itsestään selfien lahjoitustensa kanssa ja lähtevät. Ei kovin pyyteettömältä vaikuta, mutta toisaalta parempi kai se on, että nämä asukkaat saavat jotakin oli lahjoittajan motiivi sitten mikä tahansa. Yhtenä päivänä kaikki naisasukkaat saivat uudet suuret käsilaukut. Ensiajatukseni oli, että ei nyt kovin hyödyllistä. Mutta kyllä he niistä kovin innoissaan näyttivät olevan, juteltavaa heillä niistä riitti, kun jokainen esitteli omaansa ja he yhdessä laittoivat hihnoja oikeankokoisiksi. Siellä he sitten kuljeskelivat tyhjine laukkuinensa, kun suurimmalla osalla ei ole mitään, mitä sinne laittaisi. Ainakin niistä oli hetkeksi iloa, mutta en kyllä yhtään laukkua enää seuraavana päivänä nähnyt. Miehet taas saivat uudet kengät. Ensiajatukseni oli, että vau jotain ihan uutta ja hyödyllistäkin. Seuraavana päivänä kuitenkin selvisi kenkien laatu. Yhden asukkaan kengistä olivat pohjat kokonaan irti. Voi sitä surua niissä silmissä hänen toistellessaan: "Mutta en minä itke, en itke."

Yhdellä asukkaalla oli ihan todella pitkät kynnet ja menin kysymään hoitajalta kynsileikkureita. Hän pyysi kysymään hoitajalta yläkerrasta. Menin sinne ja minulle oltiin jo ojentamassa kynsileikkurit, kun hän sitten kysyi, että kenelle. Kerrottuani hän sanoi: "Ei minulle ole hänelle." Hoitaja kävi vielä katsomassa toisesta kaapista ja sanoi uudelleen, että ei ole hänelle. Tällä asukkaalla oli ihan tavalliset terveet kynnet, jotka olivat vain tosi pitkiksi kasvaneet. Kaivoin sitten vain repustani edellisenä päivänä ostamani kynsisakset, koska tiesin, että sellaisia sieltä ei varmastikaan löydy. Tässä maassa kun on tapana käyttää vain kynsileikkureita. Tarvitsin kuitenkin sakset varpaankynsiin. Ne tietysti olivat niin paksuuntuneet, että Suomessa olisin kutsunut jalkahoitajan. Mutta koska täällä kaikki on toisin, niin kynsisaksilla yritin saada ihmeitä aikaan ja siinä mielestäni aika hyvin onnistuinkin. Leikkasin vielä toisenkin asukkaan sormien ja varpaiden kynnet tuona päivänä ja nyt oma peukaloni tuntuu puutuneelta ja sitä pistelee vielä parin vuorokauden jälkeenkin. Toivottavasti se palautuu itsestään normaaliksi, ja mielellään pian.

Minusta tuntuu tietysti tosi pahalta nähdä kaikki tämä. Mutta ovatko nämä asukkaat sitten onnellisia? Kysyessäni asukkailta mitä heille kuuluu, aika harvoin saan vastaukseksi, että hyvää. Tai itse asiassa en nyt pysty muistamaan yhtäkään kertaa, että olisin sellaisen vastauksen kuullut. Kun kolmen päivän vapaiden jälkeen menin töihin yksi asukas itki, kun kaikki tässä paikassa on niin kamalaa paitsi minä. Toisella oli kasvot mustelmilla. Hän kertoi kaatuneensa huoneensa lattialle. Hän, joka istuu pyörätuolissa, eikä koskaan liiku yksinään.

Yhtenä päivänä työskenneltyäni sen päivän yläkerrasssa, menin iltapäivällä alakertaan ja yksi asukas kertoi minulle, että toisella asukkaalla on varmasti kylmä. Olivat kuulemma toisen asukkaan kanssa pukeneet hänelle vähän lisää edellisenä päivänä. Vein hänet huoneeseensa ja puin hänelle toisen villapaidan, pipon ja kaulahuivin. Täällä oli tosiaan kylmä jakso tuolloin. Kuulemma joskus 90-luvulla on ehkä ollut viimeksi näin kylmä, eikä se talo todellakaan ole lämmin. Montaakaan ehjää ikkunaa siitä talosta ei löydy, joten sisälle tuulee ja kannoin sitten kaikille lisäpeittoja, kun jostain syystä hoitajat eivät tuntuneet ymmärtävän, miten kylmä näillä asukkailla on. Jonain päivänä yksi asukas vienosti kysyi: "Jonna, voisitko etsiä minulle sukat? Kun minulla ei ole ja on aika kylmä." Yhtään sukkaparia ei tosiaan hänen vaatehyllystään löytynyt. Kävin kyselemässä ja sain hänelle yhdet lämpimät sukat jalkaan.

Koko talo tuntuu hajoavan ja monet nukkuvat rikkinäisillä patjoilla. Alakerrassa on kolme makuuhuonetta, joissa jokaisessa nukkuu neljä tai viisi vanhusta. Yhdeksälle miehelle on yksi vessa/kylpyhuone. Siellä on vessanpytty, ränsistynyt suihkutuoli ja monta pesuvatia. Niin ja seinässä vesihana. Ei mitään lavuaaria, eikä kumpaakaan ovea saa kunnolla kiinni. Yhdessäkään vessassa ei ole lukkoa. Hoitajat käyttävät sitä vähiten kamalaa, joka on myös parin asukkaan käytössä. Ovi pysyy kiinni, kun sen eteen laittaa ison vesipullon.

En ole ollut töissä vielä yhtään kokonaista viikkoa, koska maan poliittinen tilanne on mikä on. Protestien vuoksi minua on kehotettu useana päivänä jäämään kotiin. Tänään (la 27.1.) on presidentin virkaanastujaiset. Tai siis sama presidenttihän nyt jatkaa toiselle kaudelle. Se presidentti, jonka edelliseen vaalikamppanjaan käytettiin maan sosiaaliturvarahoja. Myöhemmin hän myös myönsi näin tapahtuneen, mutta kiisti toki itse tienneensä asiasta.

Tällainen on siis alkutilanne, mutta minulla on unelma. Sellainen unelma, että voin puolen vuoden kuluttua vapaaehtoistyöni päättyessä kertoa toisenlaisen tarinan. Sellaisen, jossa jotain on paremmin näiden vanhusten elämässä ja että he vielä jonain päivänä voivat vastata, että heille kuuluu hyvää.