Vanhustyötä Hondurasissa

Jos jäi edellisessä tekstissäni vielä vähän epäselväksi, niin uusi työpaikkani on koti vanhuksille, joilla ei ole muuta paikkaa. Noin puolet asukkaista ovat maksavia asukkaita. Tarkoittaen, että heillä on joku perheenjäsen, joka maksaa tästä asumisesta. Yksi maksava asukas myös sponsoroi yhden ei-maksavan asumista. Toinen puolikas taas tulee äärimmäisestä köyhyydestä, osa on asunut kadulla ja osa tullut perheenjäsentensä hyväksikäyttämiksi. Ainoa mitä heillä on, on nyt tämä koti. Hondurasissa perheenjäsenet yleensä huolehtivat vanhuksista, mutta jos sellaisia ei ole, niin on kyllä aika oman onnensa nojassa.

Yritän muistaa mistä oloista osa asukkaista tulee ja mikä onni on, että tällainen paikka ylipäänsä on olemassa. Katto pään päällä on parempi kuin asua kadulla. Asukkaat saavat joka päivä ruokaa, eivät ehkä tarpeeksi, mutta vähän on parempi kuin ei ollenkaan. Peseytymiseenkin on jonkinlaiset mahdollisuudet. Vähän on parempi kuin ei mitään. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että jokaisella pitäisi olla oikeus ihmisarvoiseen elämään, ja Suomessa tätä kyllä kutsuttaisiin heitteillejätöksi tai vähintään kaltoinkohteluksi.

Millainen tämä koti nyt sitten on?

Mielessäni on varmaan sata kysymystä, joita vielä en ymmärrä, mutta kerron nyt vain mitä olen nähnyt. Aloitan hygieniasta. No, sitä ei pahemmin ole. Joitain vesihanoja löytyy, niistä tulee vettä aina välillä. Useimmiten ei tule. Lämmintä vettä ei koskaan. Suihkut? Niitä ei oikeastaan ole. Tai eivät ne ainakaan toimi. Vesisaaveihin lasketaan vettä silloin kun sitä tulee. Niistä sitten kaadetaan vadilla vettä niskaan. Sellainen on suihku. Pesuaineet? Voi olla, että yläkerran maksavilla asukkailla on sellaistakin luksusta kuin shampoot. Alakerrassa en ole sellaista nähnyt. Palasaippuoita olen nähnyt, mutten koskaan suihkussa käytettävän. Itse asiassa en ole monenkaan asukkaan nähnyt ylipäänsä käyvän suihkussa. Alakerrassa vain kaksi pyörätuolissa istuvaa asukasta suihkutetaan (tai siis kaadetaan vähän vadilla vettä niskaan) joka aamu. Joka aamu hoitaja kantaa yhdessä yhden asukkaan kanssa tämän toisen pyörätuolia käyttävän asukkaan suihkutilaan ja sieltä takaisin.

Siivous täällä on lähinnä lattioiden pesua. Niitä sitten pestäänkin kolme kertaa päivässä ja alakerran lattiat pestään jo aamulla kolmeen kertaan ja niihin käytetään tosi voimakkaita pesuaineita ja paljon. Siivousvälineeet tosin on mitä on. Siis sitä mitä ne tässä maassa yleensäkin ovat. Imureita täällä ei käytetä. Lattiat harjataan sellaisilla, noh itse sanoisin niitä katuharjoiksi. Ja ne lattiamopit, eiväthän ne koskaan puhtaiksi tule ja sitä likaa sitten siirrellään vain.

Mitään pintoja ei vain pyyhitä ja sitä en käsitä. Olen ostanut meille kotiinkin tiskirättejä. Tosin koska olen ainoa, joka niitä käyttää, niin keittiön pöydälle pudonneen tomaatinsiivun (tai minkä tahansa ruoan) heitän roskikseen, koska pöytä on niin likainen. Töissä joku opiskelija tai vapaaehtoinen on joskus pyyhkäissyt pöydän pienellä pyyhkeellä, joka ei kyllä myöskään vaikuttanut kovin puhtaalta. Pölyjen pyyhintää täällä ei myöskään tehdä ja jos ikkunat pestään, niin niitä vain pyyhitään märällä pyyhkeellä. Pyykit haisevat hyvin usein vielä pesunkin jälkeen vahvasti pissalle. Itse tietysti vien ne uudelleen pesuun, kun taas muut vievät kaappeihin. Nämä vaatteet viikataan alakerran olohuoneessa, joten hyvin usein siellä leijailee sellainen aika vahva virtsanhaju.

Käsihygienia: Joka aamu töihin mennessäni kyselen hanskoja. Sitten joku etsii minulle sellaiset. Aina löytyy eri paikasta ja erilaiset. Tähän saakka on onneksi aina löytynyt. Tosin saan niitä yhden parin päiväksi. Niillä sitten yritän pärjätä. Käsien pesu? Aina toisinaan vesihanastakin tulee vettä, mutta yleensä käytetään pilaa. En oikein tiedä, mitä se on suomeksi. Sellainen iso allas, johon lasketaan vettä silloin kun sitä tulee. Siitä sitten saavilla kaadetaan käsille vettä. Aika kylmäähän se on. Pilaan kuuluu altaan lisäksi sellainen pesuosa, jossa pestään myös lattiamopit ja välillä astioita. Saippua? Palasaippuoita löytyy sieltä täältä lojumassa likaisina. Käsidesi on aivan tuntematon juttu. Sellaista ei ole. Kaupoista kyllä löytyy, mutta niiden taso on aika erilainen. Etsin vielä hyvää. Sellaista, joka ei jätä käsiin pahaa hajua ja makua. Myöskään mitään mihin kuivata kädet siellä ei ole.

Ruokahygienia: Saisin myös syödä työpaikallani. Ensimmäisinä päivinä teinkin niin, mutta saatuani vatsani niin sekaisin ja kipeäksi sekä nähtyäni sen mitä nyt olen nähnyt, päätin ottaa aina omat eväät mukaani. Siellä on oma keittiö ja työntekijä, joka kokkaa. Keittiö ei ole kovin puhdas. Astianpesukoneita tässä maassa ei ihan yleisesti käytetä. En tiedä ketään, joka täällä sellaisen omistaisi. Kaikki siis tiskataan käsin. Työpaikallani se tiskaus on vähän sinne päin puhdasta ja usein käyttäen jotain likaista palasaippuaa. Yhtenä päivä kanankoivet lojuivat vesivadissa pilan laidalla. Toivoin vain, ettei ollut mikään salmonella-kana. Vanhusasukkaiden lisäksi työpaikallani asuu paljon kaikenlaisia ötököitä. Keittiössäkin niitä lentelee. Hiiriäkin siellä asustaa. Ensimmäistä kertaa hiiren nähtyäni sanoin siitä tälle keittiötyöntekijälle ja hän vain sanoi tyynesti, että joo niitä on paljon. Kaikki ovat kyllä tietoisia niiden olemassaolosta, mutta ilmeisesti kukaan ei tee asialle mitään. Joka aamu niiden papanoita siivotaan yhdestä makuuhuoneesta ja myös keittiön roskiksessa ja pöydällä ne viihtyvät varsinkin, jos sinne on jätetty jotakin syötävää.

Ruokailu: Myöskään ravitsemuksesta ihmisillä täällä ei tunnu olevan mitään käsitystä. Tässä maassa spagetti kastikkeenaan jotakin ketsupin tapaista on ruoka-annos. Joskus siihen on ehkä laitettu vähän mantequillaakin. Suomennettuna se olisi voita, mutta koostumukseltaan se on ehkä lähempänä kermaviilikastiketta tai majoneesia. Tai tarjotaan sen kanssa usein tortilloja, jotka siis ovat pelkkää vettä ja maissijauhoja. Ruokajuomana täällä juodaan frescoa, joka on joko limpparia tai mehua. Toisena päivänä taas lautaselta voi löytyä riisiä, pastaa ja perunoita. Kaikkia samaan aikaan ja vähän lihaa. Kasviksia ei ole juurikaan näkynyt, eikä salaattia koskaan. Joku päivä minulle myös selvisi, että yksi asukas on kasvissyöjä. Hänen lautaseltaan oli yritetty poistaa tuolloin ruokana olevat jauhelihat. Siinäkään kovin hyvin onnistumatta. Eikä siis mitään korvaavaa tilalle, liha vain pois. Aamupalan asukkaat saavat vähän kahdeksan jälkeen. Joinain aamuina se on sellaista sokerista kauravelliä ja joinain aamuina muroja ja maitoa. Ei siis yhtään riittävästi. Joskus he saavat aamupäivällä hedelmiä ja voi millä antaumuksella he niitä syövät. Lounas syödään klo 12 ja annokset ovat mielestäni kovin pieniä. Klo 14 tai 14.30 vähän vaihdellen asukkaat saavat kahvia ja sen kanssa joko jonkun keksin tai toisinaan pienen sandwichin. Klo 16.30 on dinnerin aika. Taaskin pieni annos ruokaa ja sen jälkeen asukkaille ei enää tarjota mitään.

Vaipat tuodaan jätesäkeissä lahjoituksena jostakin. Vielä minulle ei ole selvinnyt, että mistä. Aika puhtailta ne vaikuttavat, mutta eivät ihan uusilta kuitenkaan. Vaihtaessani yhtenä aamuna ensimmäistä kertaa vaippoja yhdelle asukkaalle, kysyin hoitajalta, miksi niitä laitetaan kaksi päällekkäin. Kuulemma siksi, että ne ovat koko päiväksi. Kysyin sitten, että miksi sitä ei vaihdeta aiemmin. En siis ollut nähnyt kenenkään vaippaa vaihdettavan päivällä. Vastaukseksi sain pelkän ein. Kysyin vielä uudelleen, että miksi. Taas vastauksena vain ei. Olettamukseni tietysti oli, että vaipat vaihdetaan kuitenkin yöksi. Sitten olin töissä yhden illan, koska halusin nähdä, miten tämä paikka toimii silloin. Olin itse syömässä kun näin, että alakerran kaksi asukasta, jotka ovat pyörätuoleissa vietiin sänkyihinsä heti dinnerin jälkeen. Viideltä molemmat olivat sängyissään. Ruokapöydästä on näköyhteys tähän yhteen makuuhuoneeseen ja katselin, kun hoitaja vei asukkaan sänkyyn, otti päällimmäisen paidan ja kengät pois, laittoi peiton (päiväpeiton! täällä ei oikein ymmärretä, että peitoilla on eri käyttötarkoitukset) päälle ja nosti sängynlaidan ylös. Ei vaatteidenvaihtoa, ei vaipanvaihtoa, ei minkäänlaisia iltapesuja. Siellä hän sitten makasi pimeässä aamuun saakka. Ei ihme, että sängyt ovat aamuisin märkiä.

Päiväunille heitä ei myöskään viedä, vaikka he usein nukahtavat pyörätuoleihinsa. Jonain päivänä sanoin hoitajalle tästä ja hän kyllä tuli paikalle, mutta lähti sitten pois, kun asukas sanoi, ettei halua vielä sänkyyn, kun on liian aikaista. Myöhemmin ymmärsin, että tämä asukas tietyti luuli, että hänen täytyisi olla siellä sitten aamuun asti.

Suurin osa asukkaista on melko omatoimisia. Tai siis senkuntoisia, että he pystyvät itse tekemään. He kuitenkin tarvitsisivat ohjausta hygieniasta huolehtimiseen, mutta sellaista hoitajat eivät juurikaan tee. Iltaviiden jälkeen paikalla on vain yksi hoitaja ja hän on yläkerrassa. Alakerran asukkaat tekevät, mitä tekevät. Jotkut katselevat telkkaria, mutta suurin osa menee aikaisin sänkyyn samoissa vaatteissa ilman iltapesuja. Koska olen siivonnut jo lähes kaikkien asukkaiden kaapit, laatikostot ja hyllyt (aika paljon löytyi ötököitä, eläviä ja kuolleita niistäkin), tiedän, että hammasharjoja- ja tahnoja sekä palasaippuoita heillä kyllä olisi, kun vain joku huolehtisi, että niitä käytetään.

Mitä tämä hoitaja siellä yläkerrassa sitten illalla tekee? No ei juuri yhtään mitään. Yhdelle asukkaalle vaihdettiin oikein yöpaita. Hoitaja oli laittamassa häntä sänkyyn, kun kysyin, että mites hampaat, milloin ne pestään. Vastaus oli juuri nyt ja sain käteeni hammasharjan- ja siihen tahnaa. Olisi jäänyt pesemättä nekin muistisairaan vanhuksen hampaat, jos en olisi kysellyt. Yhtenä aamuna laittaessani asukkaalle insuliinia kysyin, että mites verensokeri, seurataanko sitä. Vastaus oli joo ja kysyin taas, että milloin. Vastauksena sama juuri nyt. Asukas oli kyllä jo aamupalansa syönyt, mutta mitattiinpa kumminkin. En sitten tiedä miten usein sitä oikeasti mittaillaan. Kertaakaan en ole nähnyt, että yhdeltäkään kolmesta asukkaasta, joilla on diabetes, olisi otettu verensokeria. Myös verenpaineiden mittaamisesta minulle ensimmäisenä päivänä puhuttiin, mutten ole vielä kertaakaan nähnyt, että niitäkään mitattaisiin. Paitsi silloin, kun lääkäreitä tuli käymään. Kuulin yhden asukkaan kysyvän, että voitaisiinko häneltäkin tarkistaa verenpaine. Siinä hän sitten seisoi, kun lääkäri otti verenpaineen. Oli kuulemma hyvä, lukemaa ei kertonut.

Ovikello soi vähän väliä ja koko ajan joku tulee käymään. Siellä on käynyt opiskelijoita, jotka järjestävät asukkaille erilaista ohjelmaa. Välillä käy lääkäreitä, pappeja, vapaaehtoisia, lahjoitusten tuojia. Usein sinne tulee yksi tai useampi ihminen kerrallaan tuomaan jotakin. He ottavat itsestään selfien lahjoitustensa kanssa ja lähtevät. Ei kovin pyyteettömältä vaikuta, mutta toisaalta parempi kai se on, että nämä asukkaat saavat jotakin oli lahjoittajan motiivi sitten mikä tahansa. Yhtenä päivänä kaikki naisasukkaat saivat uudet suuret käsilaukut. Ensiajatukseni oli, että ei nyt kovin hyödyllistä. Mutta kyllä he niistä kovin innoissaan näyttivät olevan, juteltavaa heillä niistä riitti, kun jokainen esitteli omaansa ja he yhdessä laittoivat hihnoja oikeankokoisiksi. Siellä he sitten kuljeskelivat tyhjine laukkuinensa, kun suurimmalla osalla ei ole mitään, mitä sinne laittaisi. Ainakin niistä oli hetkeksi iloa, mutta en kyllä yhtään laukkua enää seuraavana päivänä nähnyt. Miehet taas saivat uudet kengät. Ensiajatukseni oli, että vau jotain ihan uutta ja hyödyllistäkin. Seuraavana päivänä kuitenkin selvisi kenkien laatu. Yhden asukkaan kengistä olivat pohjat kokonaan irti. Voi sitä surua niissä silmissä hänen toistellessaan: "Mutta en minä itke, en itke."

Yhdellä asukkaalla oli ihan todella pitkät kynnet ja menin kysymään hoitajalta kynsileikkureita. Hän pyysi kysymään hoitajalta yläkerrasta. Menin sinne ja minulle oltiin jo ojentamassa kynsileikkurit, kun hän sitten kysyi, että kenelle. Kerrottuani hän sanoi: "Ei minulle ole hänelle." Hoitaja kävi vielä katsomassa toisesta kaapista ja sanoi uudelleen, että ei ole hänelle. Tällä asukkaalla oli ihan tavalliset terveet kynnet, jotka olivat vain tosi pitkiksi kasvaneet. Kaivoin sitten vain repustani edellisenä päivänä ostamani kynsisakset, koska tiesin, että sellaisia sieltä ei varmastikaan löydy. Tässä maassa kun on tapana käyttää vain kynsileikkureita. Tarvitsin kuitenkin sakset varpaankynsiin. Ne tietysti olivat niin paksuuntuneet, että Suomessa olisin kutsunut jalkahoitajan. Mutta koska täällä kaikki on toisin, niin kynsisaksilla yritin saada ihmeitä aikaan ja siinä mielestäni aika hyvin onnistuinkin. Leikkasin vielä toisenkin asukkaan sormien ja varpaiden kynnet tuona päivänä ja nyt oma peukaloni tuntuu puutuneelta ja sitä pistelee vielä parin vuorokauden jälkeenkin. Toivottavasti se palautuu itsestään normaaliksi, ja mielellään pian.

Minusta tuntuu tietysti tosi pahalta nähdä kaikki tämä. Mutta ovatko nämä asukkaat sitten onnellisia? Kysyessäni asukkailta mitä heille kuuluu, aika harvoin saan vastaukseksi, että hyvää. Tai itse asiassa en nyt pysty muistamaan yhtäkään kertaa, että olisin sellaisen vastauksen kuullut. Kun kolmen päivän vapaiden jälkeen menin töihin yksi asukas itki, kun kaikki tässä paikassa on niin kamalaa paitsi minä. Toisella oli kasvot mustelmilla. Hän kertoi kaatuneensa huoneensa lattialle. Hän, joka istuu pyörätuolissa, eikä koskaan liiku yksinään.

Yhtenä päivänä työskenneltyäni sen päivän yläkerrasssa, menin iltapäivällä alakertaan ja yksi asukas kertoi minulle, että toisella asukkaalla on varmasti kylmä. Olivat kuulemma toisen asukkaan kanssa pukeneet hänelle vähän lisää edellisenä päivänä. Vein hänet huoneeseensa ja puin hänelle toisen villapaidan, pipon ja kaulahuivin. Täällä oli tosiaan kylmä jakso tuolloin. Kuulemma joskus 90-luvulla on ehkä ollut viimeksi näin kylmä, eikä se talo todellakaan ole lämmin. Montaakaan ehjää ikkunaa siitä talosta ei löydy, joten sisälle tuulee ja kannoin sitten kaikille lisäpeittoja, kun jostain syystä hoitajat eivät tuntuneet ymmärtävän, miten kylmä näillä asukkailla on. Jonain päivänä yksi asukas vienosti kysyi: "Jonna, voisitko etsiä minulle sukat? Kun minulla ei ole ja on aika kylmä." Yhtään sukkaparia ei tosiaan hänen vaatehyllystään löytynyt. Kävin kyselemässä ja sain hänelle yhdet lämpimät sukat jalkaan.

Koko talo tuntuu hajoavan ja monet nukkuvat rikkinäisillä patjoilla. Alakerrassa on kolme makuuhuonetta, joissa jokaisessa nukkuu neljä tai viisi vanhusta. Yhdeksälle miehelle on yksi vessa/kylpyhuone. Siellä on vessanpytty, ränsistynyt suihkutuoli ja monta pesuvatia. Niin ja seinässä vesihana. Ei mitään lavuaaria, eikä kumpaakaan ovea saa kunnolla kiinni. Yhdessäkään vessassa ei ole lukkoa. Hoitajat käyttävät sitä vähiten kamalaa, joka on myös parin asukkaan käytössä. Ovi pysyy kiinni, kun sen eteen laittaa ison vesipullon.

En ole ollut töissä vielä yhtään kokonaista viikkoa, koska maan poliittinen tilanne on mikä on. Protestien vuoksi minua on kehotettu useana päivänä jäämään kotiin. Tänään (la 27.1.) on presidentin virkaanastujaiset. Tai siis sama presidenttihän nyt jatkaa toiselle kaudelle. Se presidentti, jonka edelliseen vaalikamppanjaan käytettiin maan sosiaaliturvarahoja. Myöhemmin hän myös myönsi näin tapahtuneen, mutta kiisti toki itse tienneensä asiasta.

Tällainen on siis alkutilanne, mutta minulla on unelma. Sellainen unelma, että voin puolen vuoden kuluttua vapaaehtoistyöni päättyessä kertoa toisenlaisen tarinan. Sellaisen, jossa jotain on paremmin näiden vanhusten elämässä ja että he vielä jonain päivänä voivat vastata, että heille kuuluu hyvää.

Uusi työ

Lähes viisi kuukautta jo tässä maassa on jotenkin ihmeellisesti vierähtänyt ja kuten blogistanikin on käynyt ilmi, eivät ne kuukaudet menneet ihan niin kuin oli tarkoitus. Kaikkien alun vaikeuksien ja turhautumisten jälkeen mulla on vihdoin uusi työ.

Tänään oli ensimmäinen päiväni uudessa paikassa. Ja milllainen päivä! Sattuipa olemaan juuri yhden asukkaan syntymäpäivä. Sain siis kakkua ja kaikkea hyvää. Siellä oli paljon opiskelijoita, jotka halusivat kuvan synttärisankarin kanssa, mutta synttärisankaripa halusikin kuvaan mun kanssani ja musiikin alkaessa soida, se haki mut tanssimaan. Eihän siitä kieltäytyäkään voinut. Vielä tuolloin en ymmärtänyt, minkä kuuluisuuden kanssa mä tanssin.

Vasta hänen istuessaan kitara sylissä ja vierellä tämä haitaristi, tajusin mistä oli kyse. "Suomi 100 ja Hondurasin kuulumiset" -postaukseenihan jo laitoin linkin yhdestä videosta. "JOH JOH, es pa' fuera que vas" ne siinä esittivät nyt silmieni edessä. Toi video on meinaan aika iso juttu täällä.

Aika hyvä eka päivä, kun juhlittiin vain. Jos välillä tuli itku edellisessä työpaikassani, niin tuli kyllä tänäänkin. Tällä kertaa ne vain olivat ilonkyyneliä. Varmasti tulen vielä ihmettelemään ja kauhistelemaan montaa asiaa uudessa työssäni, mutta tänään vain nautin näistä juhlista muiden mukana ja olin onnellinen jokaisesta iloisesta ihmisestä tässä kodissa.

Työtön ja asunnoton?

Käytyäni useita keskusteluita projektini yhteyshenkilöiden kanssa ja kerrottuani myös halustani vaihtaa koko projektia, pääsin lopulta parina päivänä (ke 15.11. ja to 16.11.) seuraamaan työpajoja. Tämä oli siis sitä, mitä minun oli tarkoitus tehdä ensimmäisellä viikollani, pari kuukautta aiemmin. Molempien päivien työpajat kestivät kokonaisen päivän, 8-9 tuntia. Ensimmäisen päivän työpajan piti yksi työntekijä yksinään. Paikalla oli myös yksi opiskelija ja minä. Opiskelijan kanssa valmistelimme vielä joitakin työpajassa tarvittavia materiaaleja ja saimme olla edes hieman avuksi, mutta lähinnä vain seurasimme sivusta.

Toisen päivän työpajan piti yksinään toinen työntekijä. Hänen lisäkseen paikalla oli nyt toinen opiskelija ja minä. Tämä päivähän alkoi siten, että menin toimistolle silloin, kun oli pyydetty ja kerrottu, että siihen aikaan pääsen kyydillä tälle hotellille, jossa työpaja pidettiin. No mutta tämä työntekijäpä olikin jo lähtenyt aiemmin. Joku toinen työntekijä sitten ystävällisesti lupasi minut kyyditä sinne. Tänä päivänä en tehnyt sitten yhtään mitään hyödyllistä. Istuskelin siellä taas ja ihmettelin. Aina välillä tämä työntekijä pyysi isoa paperia, joka sijaitsi hänen vieressään lattialla olevassa laatikossa. Sitten opiskelija kipitti antamaan uuden puhtaan paperin tälle työntekijälle käteen. Näistä työpajoista ei ole kuvia, koska puhelimeni ei ollut tuolloin toiminnassa ja kameraahan en omista.

Minullehan on sanottu projektipaikassani lukuisia kertoja, etteivät he oikein tiedä, mitä voisin tehdä, koska en puhu sujuvaa espanjaa. Heidän mielestään en voi edes tavata näitä ihmisiä, joiden parissa minun oli tarkoitus työskennellä, jos en puhu sujuvaa espanjaa. Tai joka kerta ensin puhuttiin sujuvasta ja toisinaan korjattiin, että niin tai siis ei sen tarvitse ihan sujuvaa olla, mutta hyvää kuitenkin, erityisesti näiden asiakkaiden hyvin alhaisen koulutustaustan vuoksi. Itse en ihan ymmärrä, miten se koulutustaustakaan tähän liittyy.

Eikä taida olla kieli se suurin ongelma, jos alaa opiskelevat valmistumassa olevat hondurasilaiset yliopisto-opiskelijatkaan eivät voi muuta tehdä kuin viettää päivänsä istumalla hiljaa ja ojentamalla lisää puhtaita papereita. Heidän kanssaanhan tein myös sitä skannaus- ja leimauspuuhaa muutaman viikon. Kuulin myös, että heillä on ainoastaan yksi harjoittelu. En sitten tiedä, mitä mahtavat tällä tavalla oppia. Molempina työpajapäivinä myös löysin osan ohjeiden mukaan valmistamistani materiaaleista lattialta rytättyinä. Olivat sitten tehneet uudet, kun olivat sittenkin halunneet muuttaa joitain sanoja tai tehdä saman vähän isompana.

Torstaina (16.11.) minulle sanottiin, että voisin pitää perjantain vapaata, jos haluan. Kaikki työtekijät olisivat silloin tällä samaisella hotellilla tapaamisessa, jonne oli tulossa myös talousministeri. Voisin kyllä mennä sinnekin, jos haluan, mutta vapaatakin voin pitää. Se olisi ollut iltapäivällä ja kestänyt jonnekin viiteen saakka. Koska viimeinen bussi Tegusiin lähtee sitä ennen, enkä halunnut viikonloppuani viettää La Esperanzassa, päätin olla menemättä. Muutenkin minulla on yleensä espanjan tunnit perjantai-iltapäivisin. Kysyin kuitenkin olisiko perjantaiaamuna jotakin tehtävää ja minulle sanottiin, että voisin kyllä mennä sinne hotellille valmistelemaan tätä tapahtumaa. Minut pyydettiin tulemaan aamulla toimistolla klo 9 ja silloin saisin taas kyydin tälle hotellille.

Arvatkaas menikö sitten taas niin. Siellä olin aamulla yhdeksältä toimistolla. Paikalla oli siivooja, joka kertoi, että kaikki muut ovat jo hotellilla. Ahaa okei, ehkä mä menen sitten kotiin. Se pyysi mua kuitenkin odottamaan, koska yksi työntekijä oli tulossa toimistolle. Hänellä oli vielä töitä toimistolla ja puoli tuntia myöhemmin tuli tän paikan pomo, joka ihmetteli, aionko viettää päiväni yksin toimistolla. No en ajatellut, kerroin miksi siellä olin ja että nyt ajattelin lähteä kotiin. Niin myös sitten tein. Yritin vielä myöhemmin kysellä yhteyshenkilöltäni, joka oli minut sinne yhdeksäksi pyytänyt, että mitähän tässä oikein tapahtui, mutta ainoa saamani vastaus oli, että he olivat jo kaikki hotellilla. Niin no senhän jo tiesin.

Kyselin taas, olisiko minulle maanantaina mitään tekemistä, koska en haluaisi mennä toimistolle vain istumaan ja odottamaan. Minulle sanottiin, että voin pitää vielä maanantainkin vapaata. Tiistaina vihdoin pääsin yhden työntekijän mukaan tapaamaan asiakkaita Marcalaan, joka on pieni paikkakunta noin puolen tunnin ajomatkan päässä La Esperanzasta. Tätäkin minun oli tarkoitus tehdä jo ensimmäisellä viikollani. Ei minulla sielläkään mitään tehtävää ollut, mutta pääsin vihdoin näkemään, mitä tässä projektissa oikeasti tehdään ja asiakkaiden tapaaminen oli se paras juttu. Iltapäivällä oli jo vähän vaikeuksia jaksaa keskittyä vain kuuntelemaan ja ymmärtämään. Joku muukin (kuvassa yksi opiskelijoista) taisi olla jo vähän tylsistynyt.

Keskiviikkona 22.11. lopetin vihdoin “työni”. Viisi viikkoa, sen jälkeen kun olin tilanteestani ICYE:n koordinaattorille kertonut, jaksoin odottaa, että työtilanteeni muuttuisi. Keskiviikkoaamuna klo 8 menin toimistolle, kuten oli edellisenä päivänä sovittu. Siellä oli paikalla yksi työntekijä, joka on lähes aina toimistolla. Lisäksi siellä oli siivooja ja kolme opiskelijaa. Vähän myöhemmin paikalle tuli toinen vapaaehtoinen ja toinen työntekijä, joka myös on lähes aina toimistolla. Lähetin viestin yhteyshenkilölleni ja kysyin, että mitähän minun tänään kuuluisi tehdä. Olin jostain syystä ollut siinä uskossa, että minulle oli suunniteltu tekemistä. Vastaus oli, että hän ei ole kaupungissa, eikä tiedä muiden aikatauluista, ja voisin kysyä, jos joku toimistolta voisi ottaa minut mukaansa. Eipä siellä toimistolla aamuisin ole ketään, joka olisi lähdössä minnekään, jos ei ole suunniteltu, että mennään yhdessä.

Yliopiston pihalla.

Yksi työntekijä toimistolta sitten soitti työntekijälle, joka oli läheisellä yliopistolla. Hänen kanssaan olin ollut myös edellisen päivän. Sain kyydin yliopistolle ja siellä sitten istuskelin aamupäivän. Siellä järjestettiin barista-kurssi. Aamupäivä oli opetusta luokassa. Siellä ei ollut tilaa, joten istuin ulkona yksikseni. Paistoi onneksi aurinko. Se työntekijä soitteli puheluita koko aamupäivän. Lopuksi oli koe, jota valvomaan minut kutsuttiin. Ei minua siinäkään oikeasti tarvittu, oli siellä omat valvojat, mutta olipahan olevinaan jotain tekemistä edes sen noin kymmenen minuuttia.

Viimeisen työpäiväni tuotokset. Toivottavasti kelpasivat myös käyttöön.

 Puolenpäivän aikaan lähdimme lounastauolle ja minut pyydettiin yhdeksi toimistolle. Varmistin toki, että minulla on siellä jotain tekemistä. Voisin kuulemma valmistella seuraavan päivän työpajaa. Menin toimistolle tarkoituksella puoli tuntia myöhässä, jotten joutuisi taas odottamaan ihan niin kauaa ja odottamaanhan jouduin vielä sittenkin. Valmistelin materiaalit ja neljän aikaan lähdin kotiin. Kotiin mentyäni kerroin yhteyshenkilölleni, että on varmasti parempi, etten tule töihin enää. Vastaus oli: “It’s OK, Jonna.”.

Seuraavana päivänä (to 23.11.) nousin bussiin, joka veisi minut San Pedro Sulaan. Matkalla sain ICYE:n koordinaattorilta viestin koskien tulevan sunnuntain presidentin vaaleja. Viestissä kehotettiin pysymään host-kaupungissa ja mieluiten kotona seuraavien neljän päivän (pe-ma) ajan. Etukäteen vaalit eivät ole täällä kovin paljoa katukuvassa näkyneet muuten kuin kaikkialla roikkuvina vaalijulisteina.

Saavuttuani San Pedroon lähetin koordinaattorille viestin, että lopetin muuten eilen työni ja olin jo matkalla San Pedro Sulaan, kun sain viestisi. Olin ajatellut jatkaa tästä Telaan tai La Ceibaan, jotka ovat rannikkokaupunkeja maan pohjoisosassa Karibianmeren rannalla. Eihän se koordinaattori matkailusuunnitelmistani juuri tänä viikonloppuna kovin ilahtunut ollut. Matkaa takaisin La Esperanzaan ja Tegucigalpaan, jota myös pidän kotikaupunkinani, olisi molempiin noin neljän tunnin bussimatka ja molemmat aivan eri suunnissa kuin minne olin matkalla. Siispä seuraavana aamuna hyppäsin bussiin, ohitin Telan ja jäin pois La Ceiban kohdalla. Siitä matkasin lautalla Utilalle, joka on yksi kolmesta Hondurasille kuuluvista saarista Karibianmerellä. Siellä on lähinnä turisteja eikä vaaleista olla juuri kiinnostuneita. Koordinaattori sanoi, että nyt kun jo olet siellä, niin on kyllä turvallisempi pysyäkin siellä.

Olin siis jumissa Utilalla, ei lupaa poistua. Voisi kai huonomminkin mennä. Vaaliviikonloppuna koko maassa, siis myös Utilalla, oli kielto, ettei alkoholia saa myydä. Se olikin ainoa asia, miten vaalit siellä näkyivät. Ei paljon turvallisuus huolettanut. Saavuin Utilalle perjantai-iltana. Lauantain ehdin nauttia auringosta, lämmöstä, merestä ja rannoista. Sitten sain flunssan ja seuraavat pari päivää vietinkin lähinnä sängyssä. Onneksi hostellilta sai myös ruokaa, ettei tarvinnut sen kauemmaksi poistua ja välillä jaksoin siirtyä myös hostellin riippumattoon loikoilemaan.

Tällaista siellä olisi ollut, jos vain olisi jaksanut poistua sängyn pohjalta:

Onneksi hostelliltakin oli ihan kivat näkymät:

 Sitten jo lauttamatkalla kotiin päin:

Vaalit tosiaan olivat sunnnuntaina 26.11. Yleensä lopulliset tulokset saadaan seuraavana aamuna, mutta tällä kertaa maanantaina ilmoitettiin, että tuloksia olisi odotettava torstaihin saakka. Tilanteen ollessa toistaiseksi melko rauhallinen ja sairastettuani jo pari päivää päätin, että olisi parempi mennä kotiin, Tegusin kotiin. Koordinaattori sanoi vielä maanantaina, ettei ole varma, onko matkustaminen vielä tiistainakaan turvallista. Seuraavana aamuna kahdeksan aikoihin sain viestin, että on ihan ok tulla tänään Tegusiin. Hyvä niin, koska olin jo siinä vaiheessa La Ceiballa. Utilalta lähtee lauttoja kaksi kertaa päivässä ja aamulautta on ainoa mahdollisuus, jos haluaa päästä samana päivänä perille asti. Tuo aamulautta lähti siis jo 7.00. Tiistai-iltana 28.11. saavuin Tegusiin ja täällä olen nyt lähinnä siitä saakka ollut. Edelleen olen työtön. On ihan mahdollista, että tilanne muuttuu pian, mutta niin on jo aika moneen kertaan sanottu, joten en enää uskalla olla kovin optimistinen sen suhteen.

Lauantaina (6.1.) tein päiväretken La Esperanzaan. Tarkoituksena oli hakea loput tavarani ja palauttaa avaimet. Reissu oli puoliksi onnistunut. Avaimet vain jäivät Tegusiin. Lähetin ne sitten seuraavana aamuna bussin matkassa. En ole siis enää palaamassa siihen kaupunkiin, ainakaan asumaan. Nyt minulla ei siis ole virallisesti enää host-perhettäkään.

Elämää La Esperanzassa, osa 2

ti 14.11.2017

Otsikko on ehkä hieman harhaanjohtava, koska ei minulla täällä mitään elämää ole. Pääsen töistä viiden aikaan, menen kotiin, syön ja siirryn sänkyyn peitttojeni alle ja pysyttelen siellä.

Selviytymisopas La Esperanzaan:

 Jos on sähköt:

* tee ruokaa ja syö

* käy suihkussa (silloin tulee lämmintä vettä)

* lataa puhelin ja tietokone ja vielä PowerBank (viimeisin on erittäin hyödyllinen täällä)

Jos paistaa aurinko:

* mene ulos ja äkkiä (mene ulos myös aina, jos ei sada)

* itselleni tuli niin kiire, että olin menossa näillä sisäkengilläni

 * ei hyvä idea, kun kotiportin jälkeen vastassa on tämä (harvemmin poistun kotoa ilman kumisaappaita)

Tuo punainen on se kotiporttini.

* pääsin melkein tänne asti (10 min kävelymatka), kun aurinko jo meni pilveen
 

* pian alkoi tuulla kylmästi ja tuli tummat pilvet
 

* kävelin takaisin kotiin, jotta ehdin ennen sadetta

Alkuun aamut täällä olivat aurinkoisia ja loppupäivän kestävä sade alkoi siinä puolenpäivän aikaan. Jossain kohtaa sateen alkamisaika siirtyi hetkeen ennen kotiinlähtöäni. Olen siis viettänyt kaikki aurinkoiset ja ei-sateiset hetket kylmässä toimistossa. Tuo ylläkuvaamani mahdollisuus aurinkoiseen hetkeen tuli, kun espanjan opettajani oli sairaana ja minulle muistettiin kertoa siitä vasta, kun olin jo sinne matkalla. En sitten palannut enää toimistolle, vaan ajattelin opiskella ulkoilmassa. En tosin kovin hyvällä menestyksellä sitten. Nykyisin sataa ihan jokaiseen vuorokauden aikaan. Välillä se hetkeksi lakkaa ja alkaa taas uudelleen. Ja kylmä on, aina vain kylmempi.

Tätä kylmyyttä en vain kestä. Tarkoituksenihan oli paeta Suomen kylmyyttä. Ei täällä pakkasta ole mutta, kun sisällä on aina vähintään yhtä kylmä kuin ulkona. Yleensä kylmempi. Täällä ihmiset pelkäävät kuumuutta yhtä paljon kuin minä kylmää ja talot on tehty suojaamaan vain kuumuudelta, ei kylmältä. Joinain öinä herättyäni kylmyyteen mietinkin, olisiko lämpimämpi muuttaa kadulle. Jos vain löytäisi sateelta ja tuulelta suojaavan paikan.

  

Nyt lämpötilat on olleet 10-15 astetta ja talvi jatkuu jonnekin helmikuulle. Talvi on siis vasta alussa ja minua kauhistuttaa edes ajatella, miten selviytyisin vielä kylmemmässä. Joulu- ja tammikuu ovat yleensä kylmimmät. Tämä on ilmeisesti maan ainoa paikka, jossa edes puhutaan talvesta. Täällä tosiaan on myös paikkoja joissa on ympäri vuoden yli 30 astetta. Edes monet hondurasilaiset eivät tiedä, että niiden maassa on näinkin kylmä paikka. Olen todellakin niin väärässä paikassa.

Voitte kuvitella, miten monesti minulta on kysytty, miten selviän Suomessa, kun täällä on minusta niin kamalan kylmä. Olen vahvasti sitä mieltä, että täällä kylmyys on vielä pahempaa, koska se kylmyys jatkuu 24/7, kun ei sisätiloissakaan ole lämmin. Minulla on myös pari työkaveria, joilla on aina vain t-paita ja farkut. Myös silloin kun itse olen pukenut päälleni kuusi lämmintä paitaa ja neljät housut, villasukkia käytän tietysti aina. Joku päivä toinen heistä kokeili kylmää kättäni ja hämmästyi vielä enemmän. Olen aika vakuuttunut, että toiset vain on syntyneet elämään tällaisessa paikassa ja toiset (minä!) jossain muualla. Aina välillä ihmiset ovat huolissaan, että minulla on joku sairaus, koska ei voi olla normaalia palella näin paljon. Palelen täällä ihan koko ajan kaikista lämpökerroksistani huolimatta ja se on aika kamalaa. Tällaista on kotipukeutumiseni. En ole raskaana, vaikka siltä vähän pahasti kuvassa näyttää. Palelen vain. Pipo ja käsineet olivat tuolloin pyykissä.

Nämä talvikengät ovat myös hyvät kotikengät. Ulos niitä ei kuitenkaan vesisateen vuoksi kannata laittaa. 

 

 

Koira söi mun paidan.

Tässä kaupungissa tulee lämmintä vettä vain joidenkin onnekkaiden, kuten minun suihkusta. Siis silloin kun on sähköt. Onnekseni pisin yhtäjaksoinen sähkökatko on ollut vain noin puolitoista vuorokautta. Kädet pestään kylmällä vedellä ja tiskit tiskataan kylmällä vedellä ja sitten paleltaa vielä enemmän. Ei ole lempipuuhaani se. Varsinkin tiskaaminen ilman juoksevaa vettä tällä pienellä vadilla. Vieläkään en ole oppinut. Minusta ne astiat jäävät aina likaisiksi ja niihin jää astianpesuainetta.


Tästä valitaan miten lämmintä vettä suihkusta haluaa. Siinä kai pitäisi olla kuuma, kylmä ja lämmin. Välillä kuumakaan ei tunnu riittävän lämpimältä ja välillä tulee vain joko liian kylmää tai liian kuumaa. Silloin voi ottaa avukseen nämä saavit ja tehdä vedestä sopivaa. Kuulin myös niksin, että kun kääntää vesihanaa vain yhden kolmasosan, niin saa lämpimintä vettä. Vieläkään en ole varma, toimiiko se oikeasti. Tuo lämmönsäädin sijaitsee sen verran korkeuksissa, että kiipeilen sinne aina tällä jakkaralla. Käytön jälkeen säädin on aina laitettava kylmälle, jottei kulu sähköä.

Olen ollut nyt kolme kuukautta tässä maassa ja edelleenkään en ole yhtä ainutta kertaa herännyt herätyskellooni. Ihan sama miten aikaisin se soi, niin olen aina ennen sitä hereillä. Tavallisesti herään kuudelta, kun kello soi seitsemältä. Toiset (minä!) ovat tainneet syntyä elämään tässä ajassa ja toiset jossain muussa. :D Tämä on aika ihmeellistä, mutta tekee elämästä aika paljon helpompaa elellä tällaista aamuvirkun elämää kuin sitä lähinnä yövuoroihin sopivaa rytmiä, joka minulla on Suomessa. En kuitenkaan saa itseäni nousemaan sieltä peittojen alta yhtään aiemmin kuin on pakko, koska on niin kylmä. Yleensä otan aamupalan mukaani töihin ja olen toimistolla noin 8.30. Työpäivän pitäisi alkaa kahdeksalta, mutta ei sinne niin aikaisin kannata mennä. Kun menee 8.30, niin ei tarvitse odotella kadulla, että paikalle tulee joku jolla on avain, eikä minulla ole siellä mitään tekemistä vielä silloin puoleltakaan.

Lounaalla käyn host-isovanhempieni luona. Ruokatunnin pitäisi olla 12-13, mutta ei takaisin kannata vielä yhdeltä mennä. Tai voi mennä, jos sattuu paistamaan aurinko, koska täytyy odotella taas ulkona kumminkin. Jos tästä kaupungista jotakin tulen kaipaamaan, niin se on ruoka. Täällä on aina tuoreita hedelmiä ja kasviksia (luomua tietenkin!), joista host-isoäitini tekee ihan tosi hyvää ruokaa. Myös host-äitini laittaa yleensä ruoan, joka on jo melkein valmis, kun menen töistä kotiin. Aika luksusta, että joku muu kokkaa joka päivä ja vielä tosi hyvää ruokaa. Olen myös tosi onnellinen ruoasta päivällisaikaan, koska täällä on tapana syödä vain kolmesti päivässä. Illallinen syödään yleensä vasta iltapala-aikaan. En selviytyisi sinne asti. Tarvitsen ruokaa vähän useammin. Host-äitini ei myöskään enää syö tuon päivällisen / illallisen jälkeen, mutta itse laitan vielä iltapalan, jotta selviän yön yli aamuun. Päivällinen / illallinen on myös meidän juttuhetkemme. Sen jälkeen host-äitini menee sänkyyn ja valmistautuu nukkumaan. Ihan todellakin juuri niin aikaisin. En edes tiedä, miten aikaisin se herää. Harvemmin tavataan aamulla, kun se on jo lähtenyt töihin. Meidän jääkaappi muuten näyttää aina suunnilleen tältä.

Aluksi se tuntui tosi oudolta, ettei meillä ole koskaan mitään ruokaa, mutta aika turha kapistus kai se ilman sähköjä on. Leipää ja kananmunia meillä on aina ja pastaa, ehkä riisiä, kaurahiutaleita ja muroja sekä jauheita, joista voi tehdä kauramaitoa ja soijamaitoa. Olen myös ajatellut, että parempi varmaan olla käyttämättä uunia täällä, kun menisi sähköt kesken kumminkin. Ei niitä sähkökatkoja ihan joka päivä sentään ole, mutta tosi usein kumminkin ja yleensä ne kestävät useita tunteja.

Netti on myös ylellisyyttä täällä. Toimii, kun toimii. Nyt jo neljättä viikkoa olen voinut vain lähettää ja vastaanottaa Whatsapp-viestejä, tiedostot eivät kulje kovin hyvin, eikä mitään puheluita, mutta ihan tavalliset viestit melko hyvin. Välillä vähän viiveellä, mutta kumminkin. Muuten netti ei ole toiminut nyt yli kolmeen viikkoon, sitä ennen vaihtelevasti. Töissä netti toimii paremmin, mutta sielläkin on nettiongelmia joka päivä. Nyt olen sitten ilman Whatsappiakin, kun menin jättämään laturini Tegusiin. Puhelimenikin on ilmeisesti liian luksusta, kun ei kellään ole samanlaista laturia täällä.

      Niin ja tämä macho-kulttuuri. Se on aika ikävä, tuskin totun ikinä. Täällä pikkukaupungissa se tuntuu selvästi pahemmalta, kun täällä ihmiset ovat jotenkin niin lähellä. Heti La Esperanzaan muutettuani opettelin espanjaksi tällaiset tärkeät lauseet: En halua pussata/suudella sinua ja älä koske muhun. Joka päivä ihmiset kaduilla haluavat kertoa kuinka kaunis olen, englanniksi ja kaikilla espanjankielisillä sanoilla, jotka tarkoittavat samaa. Erityisinhokkejani ovat kun ihmiset kutsuvat minua babeksi ja sellainen pussausääni, jota miehet tekevät kun kuljen ohi. Muutenkin englannin kieli tässä yhteydessä kuulostaa jotenkin vielä pahemmalta. Eivätkä ne ihmiset englantia niitä muutamia sanoja enempää sitten osaakaan.

Vähän vaikea kuvitella, pitäisinkö tästä kaupungista, jos ei olisi koko ajan niin kylmä ja projektini näin turhauttava. Yritän keksiä jotain hyvääkin täällä eli ruoka ja ruokailu. Sehän on toki tärkeä juttu. Vatsani voi täällä oikein hyvin, mutta tulee aina kipeäksi kun menen Tegusiin. Mun Tegusin perheelläni on tapana ostaa yleensä valmista ruokaa viikonloppuisin tai syödä ulkona ja syödä vain kolmesti päivässä ja syödä paljon lihaa, jota La Esperanzan kodissani ei koskaan ole. Myös host-isovanhemmillani syön vain kasvisruokaa. 

Tykkään myös host-perheestäni täällä. Host-äitini tosiaan puhuu vain espanjaa. Aina toisinaan se puhuu tosi paljon ja nopeasti, enkä todellakaan kaikkea ymmärrä. Mutta aina olen onnellinen, kun mulle puhutaan. Välillä musta tuntuu, että ihmiset pelkäävät puhua mulle kun ajattelevat, etten ymmärrä kumminkaan. Töissä musta usein tuntuu, että osa puhuu mulle kuin pienelle lapselle tai niin kuin olisin jotenkin tyhmä. Ymmärrän kyllä kun asiat näytetään. Sitä ei tarvitsisi tehdä kuin hidastetussa filmissä. Tänään sain tällaisen. Olisin kyllä asian espanjaksikin ymmärtänyt. Itse asiassa kuulin aiemmin jonkun muun asiasta espanjaksi puhuvan ja siksi jo tiesin sen. Tietysti tämä piirros vielä kerrottiin minulle hyvin hyvin hitaasti ja puoliksi englanniksi. Varmasti vaikutinkin hämmentyneeltä, mutta ihan muusta syystä! Host-siskostani tykkään myös kovasti. Se lähettelee minulle usein viestejä Saksasta tai Hollannista, joissa se nyt on ollut.

TV:stäni näkyy yli sata kanavaa, mutta koska en halua katsella mitään paikallista telenovelaa enkä amerikkalaisia leffoja espanjaksi dubattuina, niin katson vain Discovery Kidsiä. Peppa on lempiohjelmani.

Elämäni La Esperanzassa tiivistetysti:

      - Kylmä, kylmä, kylmä ja kylmä! Paleltaa.

      - Tylsääkin tylsempi ja erittäin turhauttava työ! Ei todellakaan sitä, mitä halusin.

      - Mutta ruoka on hyvää ja pidän host-perheestäni.