Taas on aika hyvästien

ma 11.9.2017 Tegucigalpa -> La Esperanza

Viimeinen iltani Tegucigalpassa, joten isäntäperheeni halusi viedä minut dinnerille.

Kolme viikkoa tulin viettäneeksi maan pääkaupungissa Tegucigalpassa. Päivät ja välillä illatkin vietimme tiiviisti yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa kielikurssin ja muun orientaatio-ohjelman merkeissä sekä tutustuimme moniin paikallisiin ICYE:n vapaaehtoisiin. Nyt on kuitenkin aika muuttaa La Esperanzaan, jossa vapaaehtoistyöpaikkani sijaitsee.

Aina toisinaan olisi varmasti aika paljon helpompaa, jos ei aivan näin helposti kotiutuisi ja kiintyisi paikkoihin ja varsinkin ihmisiin. Ainakin nämä lähdön hetket olisivat helpompia. En kuitenkaan tätäkään kokemusta vaihtaisi mihinkään ja toisinaan on lähdettävä saadakseen jotain uutta tilalle. Hyvästit ovat kuitenkin ehkä kamalinta mitä tiedän, eikä kyyneliltä tälläkään kertaa vältytty.

En tosiaan odottanut, että tästä paikasta tulisi koti aivan heti. Tämä kaupunki vei taas palan sydämestäni ja varsinkin nämä ihmiset, niin ja ehkä pari (tai kolme) koiraa. Nyt minulla on taas yksi uusi perhe ja onnekseni tällä kertaa muutan vain maan sisällä ja voin aina palata tänne takaisin.

Tiedän minua odottavan La Esperanzassa aivan toisenlainen todellisuus kuin mitä olen tähän saakka Tegusissa nähnyt ja odotan innolla uuden isäntäperheeni tapaamista sekä projektini aloittamista, koska sen takiahan täällä oikeastaan olen. Muutto on varmasti hyväksi myös espanjan kieleni kannalta, koska tähän saakka olen pärjännyt ehkä vähän liiankin hyvin ilman sitä.

Tämä oli nyt vähän myös vakuuttelua itselleni, ettei tämä lähteminen ole oikeasti yhtään niin surullista kuin miltä nyt tuntuu.

Lapset leikkimässä. Ravintolailtamme kruunasi tietenkin pääseminen liukumäkeen ja kiipeilemään.

Ensimmäiset päiväni Hondurasissa

15.-17.8.2017

Saavuin San Pedro Sulaan tiistaina 15.8. Tai oikeastaan selvisin lentokentältä vasta seuraavan vuorokauden puolella, koska laskeuduimme juuri ennen puolta yötä. Olin saanut kuvauksen perheestä ollessani vielä Suomessa. Siinä kerrottiin äidistä ja kahdesta aikuisesta pojasta, joista toinen on Gustavo, joka on ollut ICYE:n vapaaehtoisena Ruotsissa. Tuntui vähän hassulta, kun ensimmäinen Hondurasissa tapaamani ihminen näytti ottamiaan kuvia omasta kotikaupungistani Suomessa. Pieni maailma! Perillä minulle selvisi, että perheen äiti oli lähdössä aikaisin aamulla toiseen kaupunkiin, joten emme näkisi enää ja että samassa taloudessa asuu myös isöäiti sekä taloudenhoitaja. Sain itse päättää haluanko viipyä San Pedro Sulassa yhden vai kaksi yötä. Koska olin lentoni jäljiltä niin väsynyt, päätin olla kaksi yötä, jotta voisin nukkua ja ehtisin myös hetken olla tämän host-perheeni kanssa. Lähinnä vietin aikani yrittäen nukkua sekä Gustavon kanssa jutellen ja kävimme myös elokuvissa.  Kaupunkia en tällä visiitillä juurikaan nähnyt. Taloudenhoitajan kanssa onnistuin sen verran espanjaksi kommunikoimaan, että sain ruokaa molempina päivinä. :)

17.-18.8.

Torstaina 17.8. jatkoin matkaani bussilla San Pedro Sulasta maan pääkaupunkiin Tegucigalpaan, jota usein kutsutaan lyhyemmin nimellä Tegus. Matkan oli kai tarkoitus kestää noin neljä tuntia, mutta menihän siinä vähän kauemmin. Bussiasemalla minua olivat vastassa Rodolfo (ICYE:n koordinaattori) sekä joku toinen ICYE:n tyyppi kahden lapsensa kanssa. He veivät minut toimistolle, jossa seuraavan isäntäperheeni äidin veli työskentelee. Hän vielä viimeisteli työnsä ja lähdimme kotia kohti. Matkalla haimme baleadat. Baleada on hondurasilainen ruoka, jota täällä syödään vähän aina, yleensä aamu- ja iltapalaksi. Olin vähän ihmetellyt, miksi tämä veli oli perheen vanhempien sijaan lähettänyt minulle viestin ollessani vielä Suomessa. Pian saapumiseni jälkeen minulle kuitenkin selvisi, että tämä veli asuu perheeni naapurissa ja ilmeisesti tulisin aika paljon viettämään aikaani myös sen kanssa. Jo toisen kerran perhe olikin siis todellisuudessa vähän isompi kuin saamassani kuvauksessa oli kerrottu. Host-perheeseeni, joiden kanssa asun kuuluvat siis vanhemmat ja poika, joka on nyt 1 vuotta ja 8 kuukautta.


Niin ja nää kaksi koiraa. Arvatkaa vaan rakastuinko ihan heti! <3











18.-20.8.

Perjantaina matka jatkui taas. Aamulla lähdimme yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa Orientation Training Campille Valle de Angelesiin, joka sijaitsee lähellä Tegusia. Yövyimme siellä hotellissa. Leirillä saimme paljon tietoa käytännön asioista liittyen vapaaehtoisaikaamme täällä, opimme asioita hondurasilaisesta kulttuurista ja siitä miten selviytyä täällä, tai siis miten tulla paikalliseksi. :D Sekä tietysti tutustuimme toisiimmme. Ensimmäisenä iltana menin nukkumaan yhdeksältä muiden jäädessä vielä juomaan olusiaan tai muuten vain istumaan iltaa. Iltayhdeksältä! Tällaista ei ole tapahtunut varmasti ikinä elämässäni. :D Seuraavana iltana jaksoin jo vähän pidempään, enkä ollut ihan ensimmäinen nukkumaanmenijä. :)

Täällä muuten syödään vain kolmesti päivässä! Arvatkaa olinko nälkäinen koko leirin! :D

Tästä ajattelimme tässä kaikessa olevan kyse. :)

Ensimmäisen viikonlopun kotimme. :)

Leirinuotio. :)

Nää riippukeinut! <3 Oli kylmä aamu. :D

Valle de Angeles

Valle de Angeles

Valle de Angeles

Tämä oli hotellihuoneemme taulu. Tää todellakin on viiden tähden maa. <3

Sunnuntaina palasimme leiriltä takaisin Tegusiin. ICYE:n toimistolta jatkoin matkaani radiotaksilla kotini lähellä sijatsevaan ostoskeskukseen. Taksi on siis ihan tavallinen liikkumistapa täällä ja radiotaksi on yksi kolmesta erilaisesta taksityypistä. Kerron Tegusin hullun kaoottisesta liikenteestä myöhemmin. :D Ostoskeskuksessa tapasin lisää perhettä. Perheen äidillä on naapurissa asuvan pikkuveljen lisäksi myös Yhdysvalloissa asuva isosisko. Heidän vanhempansa asuvat myös naapurissa, siinä samassa talossa, jossa perheeni äidin veli. Molemmat talot ovat aivan identtiset. Tämän Yhdysvalloissa asuvan siskon tyttären ja hänen kaksi lastaan, joista toisella oli syntymäpäivä, tapasin tuolloin myös.

Jo toisen kerran ensimmäisen viikkoni aikana päädyin myös elokuviin. Elokuva ei oikeastaan ollut erityisen hyvä, muttei se yhtään haitannut, koska olin niin vaikuttunut siitä elokuvateatterista. Ihmettelin, kun käteeni työnnettiin menua, jonka myös veimme mukanamme saliin ja sinne tuli tarjoilija kysymään, mitä haluaisimme. Sieltä sai vaikka mitä! Ruokia, jälkiruokia, viinejä, cocktaileja sekä tietysti myös popcorneja ja virvoitusjuomia. Penkit kääntyivät mukavaan lepoasentoon nappia painamalla ja pöydät sai tietysti käännettyä eteensä ruokiaan varten. Olihan siellä myös jotenkin superhyvät äänet, mutta itse olin tietysti vaikuttunein saamastani mansikkasuklaakrepistä ja viinistä. :)

Helsingistä San Pedro Sulaan

Tässä tekstissä kerron, miten matkani sujui Suomesta Hondurasiin vaihe vaiheelta. Voitte siis skipata, jos eivät rajamuodollisuudet kiinnosta. :D

Helsinki

Täältä lähdin aamulla aikaisin matkaan.

Herätykseni soi kello 5.20. Lentoasemalle nykyisin kulkevat junathan ovat tosi käteviä, muta sattuipa olemaan juuri junalakko. Siispä matkaamaan bussilla, jonka kesto rautatieasemalta lentokentälle oli 50 min. Koko matkaan Lauttasaaresta kentälle meni noin puolitoista tuntia. Ajattelin myös olla kentällä ajoissa, joten klo 9.05 lähtevä lento ei enää tuntunutkaan ihan niin inhimilliseltä ajalta.

Ensimmäinen lentoni oli Norwegianilla ja koska olin lentämässä vain Tukholmaan ei kentällä mennyt paljoakaan aikaa. Lennot olin varannut Kiwi.comin kautta. Se on netisä toimiva matkatoimisto, jonka kautta saa halpoja lentoja. Lentoyhtiöt tai samankaan lentoyhtiön eri reitit eivät useinkaan tee yhteistyötä, jolloin matkatavarat on itse uudelleenkirjattava kentillä. Kiwi.com oli tehnyt puolestani check-inin tälle lennolle. Tulostin vain kentällä itsepalveluautomaatista matkalaukkuuni kiinnitettävän tarran sekä samalla tulostui Boarding Pass. Vein matkalaukkuni self baggage dropiin. Sehän on vain yksi skannaus ja siellä tavarani jo ovat matkalla. Kävelin turvatarkastukseen, johon ei ollut paljoakaan jonoa. Aikaa oli hyvin runsaasti. Söin kentällä aamupalan. En ollutkaan varmaan koskaan sellaista kentällä tehnyt, koska kauhistuin hintoja, vaikka olinkin toki tiennyt lentokenttähintojen olevan taivaissa. Matkailu Euroopassa on sitten helppoa ja lentokenttämuodollisuudet nopeita. Lentoaika Tukholmaan oli tasan tunti. Lähinnä nukuin sen matkan. Lentokoneesta kävelin suoraan hakemaan matkalaukkuani, joka hyvin pian hihnalle tulikin ja se oli siinä.

Tukholma

Tukholmassa vahtoaika oli 5 h 50 min. Olin Tukholmassa klo 9.05 paikallista aikaa. Ostin jäätelön ja juotavaa. Helsingistä lähtiessäni matkalaukkuni paino oli tasan 19 kiloa. Viimeisellä lennollani saisi olla vain 18 kiloa, joten poistin matkalaukustani varmuuden vuoksi vielä pari painavinta paitaa ja norjankielisen pokkarin, jonka välttämättä olin halunnut mukaani. Latailin puhelintani, jotta akku varmasti riittäisi ja käytin hyväkseni lentokentän wi-fiä. Tukholman kentällä ilmaista wi-fiä voi käyttää kolme tuntia. Koska mukanani oli myös tietokone sain pidemmän ajan kirjauduttuani myös sillä eri aikaan. Seuraavalle lennolleni oli tehtävä check-in tiskillä, jonne menin hyvissä ajoin jonottamaan, eikä sekään jonotus kovin kauaa kestänyt.

Tällaiset merkinnät lippuuni sain.

Annoin passini ja kohdettani kysyttiin. Kysyttiin myös, onko minulla ESTA tai viisumia. Välillä virkailija vaihtoi vahingossa ruotsin kieleen, jota en edes itse huomannut. Vastailin vain sujuvasti englanniksi ja sitten virkailija pyysi anteeksi, kun meni sekaisin kielessä. Lisäksi kyseltiin paluulippua. Näytin jatkolippuani Hondurasiin ja niin sain Boarding Passin ja matkalaukkuni lähti taas hihnaa pitkin matkaan. Painoi muuten tasan 18 kiloa. Kävelin taas turvatarkastuksen läpi ja käsimatkatavarani läpivalaistiin, jonoakaan ei ollut paljoa. Yli viisi tuntia Tukholman kentällä oli aika kauan. Söin siellä hyvin, ostin eväitä lentokoneeseen ja sellaisen niskatukityynyn (miksikähän sitä kutsutaan?). Sellaista kuitenkin ehdottomasti suosittelen matkaan sekä sellaista silmälappua (mikähän senkin nimi on?) ja korvatulppia!

Stockholm -> Fort Lauderdale

Istuskelin lähtöportillakin vielä melko kauan. Koneeseen alettiin ottaa jo tosi aikaisin ja siinä myös kesti kauan. Varmaankin vain, koska kone oli aika iso. Olihan kuitenkin kyse mannerten välisestä lennosta. Itse menin koneeseen vasta viimeisten joukossa, koska en viitsinyt jonotella ja käytin vielä lentokentän wi-fiä loppuun saakka hyväkseni. Portilla vain lentoliput tsekattiin ja matka koneeseen jatkui. Vieläkin aika helppoa olla Euroopan puolella.

Lentokoneessa oli mahdollisuus muun muassa katsella elokuvia. Jonkun tulinkin katsoneeksi. Muistan vain, että se oli aika hyväkin, ja että vähän itketti. Muuta en muista. Mun elokuvamuistini on ihan käsittämättömän huono. Seurailin omalta näytöltäni myös matkamme kulkua. Nukuinkin jossain kohtaa vähän. Kymmenen tunnin lento tuntui aika lyhyeltä siinä kohtaa, kun aloimme laskeutua juuri silloin kun eniten olisi väsyttänyt.

Fort Lauderdale, USA

Tiesin, että USA:n rajamuodollisuuksissa voisi kestää aika kauan. Mutta siinä kohtaa, kun olin pari tuntia jonotellut pääsemättä vielä edes passin tarkastukseen aloin vähän miettiä, kauankohan vielä kestää, kun olisi se jatkolentokin. Suunniteltu vaihtoaikani oli tarkalleen 4 h 32 min. Lentomme laskeutui noin 20 minuuttia myöhässä. Lentokoneessa jo olimme täyttäneet yhden lomakkeen valmiiksi. Koneesta meidät ohjattiin busseihin, jotka veivät yhdelle lentokentän ovista. Sieltä kävelimme sisälle, jossa odotti pitkä jono. Myös ilmeisesti aika suuri American Airlinesin kone oli laskeutunut ennen meitä ja he olivat jonossa edellämme.

Ensimmäisessä pitkässä kiemurtelevassa jonossa jonotimme itsepalveluautomaateille (olisikohan tämä oikea sana?). Tällä automaatilla otettiin kasvokuva ja sormenjäljet oikean käden neljästä sormesta, vastattiin samoihin tullimääräyksiä koskeviin kysymykseen kuin jo koneessa täytetyssä lomakkeessa sekä skannattiin passi. Automaatti oli aika monikielinen. Suomeakin se osasi. Lopuksi sieltä tulostui lippu, jossa oli oma kuva ja joitain tietoja. Näitä automaatteja oli paljon ja osa tyhjänäkin, koska niiden jälkeen oli vastassa seuraava jono. Siinä jonossa odotettiin pääsyä seuraavaan jonoon. Jotkut saivat tämän jonon ohittaa. Tulin siihen tulokseen, että he olisivat USA:n passin omaavia, ja että heidän perheisiinsä ei kuulu muiden maiden kansalaisia. Sitä vain ihmettelin, miten lennolla vieressäni istunut latvialainen nainen oli onnistunut etenemään jonossa hurjaa vauhtia.

Tämä seuraava jono vei sitten virkailijalle, joka tarkisti passit, koneessa täytetyt lomakkeet ja halusi sen automaatin tulostaman lipun. En tiedä, minkä verran se virkailija virkansa puolesta asioita kyseli, mutta ainakin se onnistui kuulostamaan siltä, että se muuten vain kyseli kuulumisiani siinä tarkastusten lomassa ja oli kiinnostunut vapaaehtoistyöstäni Hondurasissa, josta tulin siinä kertoneeksi ja ikäänikin se kyseli. Myös kasvokuva otettiin uudelleen ja tällä kertaa sormenjäljet kaikista sormista.

Seuraavasta huoneesta löytyikin sitten matkalaukut valmiina odottamassa. Matka lentokentän ovelta laukkuni luo ei ollut pitkä eivätkä automaatin ja virkailijan kanssa asioinnit paljoakaan aikaa vieneet. Ne jonot vain. Aikaa tähän kului jonkin verran yli kaksi tuntia. Jatkoin laukkuni kanssa matkaa ja pian Spirit Airlinesin check-in-tiski jo löytyikin. Tuo kenttä on selvästi Spiritin koti, montaakaan muuta konetta en siellä nähnyt. Spiritejä sitäkin enemmän.

Kuva jonosta Spirit Airlinesin check-in-tiskille.

Näitä check-in tiskejä oli paljon ja vielä self check-in -automaatit päälle. Jonoa oli jonkin verran, mutta aika joutuisasti se siinä eteni. Monelle lennolle tehtiin viimeisiä kuulutuksia check-iniin. Oman lähtööni oli vielä hyvin aikaa.

Kun on juuri näin huoleton matkaaja kuin minä, voi matkailla seuraavanlaisesti:

Oma vuoroni tuli, esitin passsini ja näytin puhelimeltani lomaketta, jossa oli lentoni tiedot. Virkailija kyseli paluulippuani. Tiesin, että Hondurasin viranomaiset sitä eivät vaadi, mutta lentoyhtiöillä voi olla omat säädökset asiasta. Kerroin, ettei minulla ole paluulippua ja virkailija heti ehdotti, että hän voisi katsoa minulle jonkun halvan lennon, jonka voisin maksaa nyt ja perua 24 tunnin kuluessa. Juuri näin olin ajatellutkin voivani tarvittaessa toimia, kun en ollut viitsinyt etukäteen asiaa selvittää. :D Ostin sitten lentolipun jollekin satunnaiselle päivälle San Pedro Sulasta takaisin Fort Lauderdaleen. Kuulemma voisin perua paluulennon vaikka jo lähtöportilla. Peruin sen kuitenkin varmuuden vuoksi vasta päästyäni maahan vielä Hondurasissakin. :) Laukkuni lähti taas matkaan ja minä suuntasin lähtöportille, jonne olikin sitten matkaa aikalailla. Piti matkalla jo kyselläkin, kun en ihan tiennyt mistä se löytyisi.

Howdy Miami. :)

Käsimatkatavarana tälle lennolle oli salittua ottaa vain tosi pieni laukku. Tietokoneenikaan ei mahtunut niihin mittoihin. Enpä ollut sillekään asialle mitään tullut tehneeksi ja lähtöportilla huomasin, että lipussani lukee, ettei minulla olisi lainkaan käsimatkatavaraa. :D Ehkä sitä pienintä sallittua laukkua ei sellaiseksi laskettu. Minulla oli siis repussani vain tietokone sekä mukanani ihan liian monta paitaa Miamin (Fort Lauderdale) helteeseen. En kyennyt kaikkia enää päälleni pukemaan. Turvatarkastuksessa kysyttiinkin, eikö minulla ole kuuma ja toinen virkailija vähän katseli hihojeni alle. Ilmeisesti olin pukeutunut epäilyttävän paljoon määrään vaatteita. :D Hyvin pääsin reppuni kanssa koneeseen ja sain sen mahtumaan edessä olevan penkin alle, vaikkakin se tila oli oikeasti hyvin pieni.

Sujuvasti kommunikoin jo kentällä espanjaksi. Itse tarvitsin käyttää oikein kahta sanaa: "sí" ja "tres", kun kanssamatkustajat olivat kiinnostuneita lippuuni merkitystä (taas on sana hukassa!) numerosta, joka kertoo missä järjestyksessä koneeseen noustaan.


San Pedro Sula, Honduras

Tällainen lomake oli täytettävä matkalla San Pedro Sulaan.

Jo lentokoneeseen noustessa ojennettiin jokaiselle matkustajalle taas lomake täytettäväksi. Tämän lennon kestoksi oli määritelty tarkalleen 2 h 19 min. Täyttelin lomakkeen ja nukuin taas vähän. Se lentokone oli ihanan pimeä. Siellä selvästikin ajateltiin ihmisten haluavan nukkua siihen aikaan, mistä olin tosi iloinen. San Pedro Sulaan laskeuduimme vähän ennen puolta yötä paikallista aikaa ja Suomen aikaa vähän ennen aamuyhdeksää.

Lentokentällä taas vuorossa jonotusta. Tällä kertaa oli omat jonot hondurasilaisille ja ulkomaalaisille. Hondurasilaisten jono oli vain vähän pidempi, mutta se eteni kuitenkin nopeammin. Taas haluttiin sormenjäljet kaikista sormista sekä kasvokuva. (Kuulemma hondurasilaisilta pyydetään vain toisen käden neljä sormea :D.) Passi tarkastettiin ja virkailija kyseli työskentelystäni ja monestiko olen aiemmin käynyt maassa. Sanoin, että en aio työskennellä, vaan tehdä vapaaehtoistyötä ja olen maassa ensimmäistä kertaa. Jostain syystä se virkailija näytti hämmentyneeltä ja katseli ympärilleen sen näköisenä, että haluaisi kysyä joltakin neuvoa. Ojensin Hondurasin ICYE:ltä saamani espanjankielisen paperin, jossa kerrottiin, mitä olen tulossa maahan tekemään. Siinä oli tarkat tiedot lennosta, tulevasta projektistani sekä ensimmäisen majoittajani kaikki tiedot sekä kerrottiin, että minun tulisi saada passiini leima, joka oikeuttaa olemaan maassa 90 päivää. En edes ihan kaikkea tiedä, kun se oli tosiaan espanjaksi, jota en oikein osaa. :D Virkailija luki sen paperin tarkkaan eikä sanonut sen jälkeen minulle enää sanaakaan, laittoi vain leiman passiini ja ojensi sen minulle sanaakaan sanomatta. :D Suomen kansalaiset saavat siis oleskella maassa 90 päivää ilman viisumia. Hondurasin ICYE hakee kaikille täällä oleville vapaaehtoisille yhdessä viisumit loppuajalle. Kerron varmaan siitäkin prosessista myöhemmin.

Matka-aika ensimmäisen koneeni lähdöstä viimeisen laskeutumiseen oli 23 h 46 min, mutta kokonaisuudessaanhan matkaani meni vielä aika monta tuntia enemmän. Kentällä minua oli vastassa ensimmäisestä host-perheestäni Gustavo, jonka äiti myös odotti autossa. Lentokentältä jatkoimme matkaa autolla kohti Gustavon perheen kotia ja pääsin vihdoin sänkyyn nukkumaan. :)

Kaiken tämän matkustamisen jälkeen piti vielä kuvautuakin.