Työtön ja asunnoton?

Käytyäni useita keskusteluita projektini yhteyshenkilöiden kanssa ja kerrottuani myös halustani vaihtaa koko projektia, pääsin lopulta parina päivänä (ke 15.11. ja to 16.11.) seuraamaan työpajoja. Tämä oli siis sitä, mitä minun oli tarkoitus tehdä ensimmäisellä viikollani, pari kuukautta aiemmin. Molempien päivien työpajat kestivät kokonaisen päivän, 8-9 tuntia. Ensimmäisen päivän työpajan piti yksi työntekijä yksinään. Paikalla oli myös yksi opiskelija ja minä. Opiskelijan kanssa valmistelimme vielä joitakin työpajassa tarvittavia materiaaleja ja saimme olla edes hieman avuksi, mutta lähinnä vain seurasimme sivusta.

Toisen päivän työpajan piti yksinään toinen työntekijä. Hänen lisäkseen paikalla oli nyt toinen opiskelija ja minä. Tämä päivähän alkoi siten, että menin toimistolle silloin, kun oli pyydetty ja kerrottu, että siihen aikaan pääsen kyydillä tälle hotellille, jossa työpaja pidettiin. No mutta tämä työntekijäpä olikin jo lähtenyt aiemmin. Joku toinen työntekijä sitten ystävällisesti lupasi minut kyyditä sinne. Tänä päivänä en tehnyt sitten yhtään mitään hyödyllistä. Istuskelin siellä taas ja ihmettelin. Aina välillä tämä työntekijä pyysi isoa paperia, joka sijaitsi hänen vieressään lattialla olevassa laatikossa. Sitten opiskelija kipitti antamaan uuden puhtaan paperin tälle työntekijälle käteen. Näistä työpajoista ei ole kuvia, koska puhelimeni ei ollut tuolloin toiminnassa ja kameraahan en omista.

Minullehan on sanottu projektipaikassani lukuisia kertoja, etteivät he oikein tiedä, mitä voisin tehdä, koska en puhu sujuvaa espanjaa. Heidän mielestään en voi edes tavata näitä ihmisiä, joiden parissa minun oli tarkoitus työskennellä, jos en puhu sujuvaa espanjaa. Tai joka kerta ensin puhuttiin sujuvasta ja toisinaan korjattiin, että niin tai siis ei sen tarvitse ihan sujuvaa olla, mutta hyvää kuitenkin, erityisesti näiden asiakkaiden hyvin alhaisen koulutustaustan vuoksi. Itse en ihan ymmärrä, miten se koulutustaustakaan tähän liittyy.

Eikä taida olla kieli se suurin ongelma, jos alaa opiskelevat valmistumassa olevat hondurasilaiset yliopisto-opiskelijatkaan eivät voi muuta tehdä kuin viettää päivänsä istumalla hiljaa ja ojentamalla lisää puhtaita papereita. Heidän kanssaanhan tein myös sitä skannaus- ja leimauspuuhaa muutaman viikon. Kuulin myös, että heillä on ainoastaan yksi harjoittelu. En sitten tiedä, mitä mahtavat tällä tavalla oppia. Molempina työpajapäivinä myös löysin osan ohjeiden mukaan valmistamistani materiaaleista lattialta rytättyinä. Olivat sitten tehneet uudet, kun olivat sittenkin halunneet muuttaa joitain sanoja tai tehdä saman vähän isompana.

Torstaina (16.11.) minulle sanottiin, että voisin pitää perjantain vapaata, jos haluan. Kaikki työtekijät olisivat silloin tällä samaisella hotellilla tapaamisessa, jonne oli tulossa myös talousministeri. Voisin kyllä mennä sinnekin, jos haluan, mutta vapaatakin voin pitää. Se olisi ollut iltapäivällä ja kestänyt jonnekin viiteen saakka. Koska viimeinen bussi Tegusiin lähtee sitä ennen, enkä halunnut viikonloppuani viettää La Esperanzassa, päätin olla menemättä. Muutenkin minulla on yleensä espanjan tunnit perjantai-iltapäivisin. Kysyin kuitenkin olisiko perjantaiaamuna jotakin tehtävää ja minulle sanottiin, että voisin kyllä mennä sinne hotellille valmistelemaan tätä tapahtumaa. Minut pyydettiin tulemaan aamulla toimistolla klo 9 ja silloin saisin taas kyydin tälle hotellille.

Arvatkaas menikö sitten taas niin. Siellä olin aamulla yhdeksältä toimistolla. Paikalla oli siivooja, joka kertoi, että kaikki muut ovat jo hotellilla. Ahaa okei, ehkä mä menen sitten kotiin. Se pyysi mua kuitenkin odottamaan, koska yksi työntekijä oli tulossa toimistolle. Hänellä oli vielä töitä toimistolla ja puoli tuntia myöhemmin tuli tän paikan pomo, joka ihmetteli, aionko viettää päiväni yksin toimistolla. No en ajatellut, kerroin miksi siellä olin ja että nyt ajattelin lähteä kotiin. Niin myös sitten tein. Yritin vielä myöhemmin kysellä yhteyshenkilöltäni, joka oli minut sinne yhdeksäksi pyytänyt, että mitähän tässä oikein tapahtui, mutta ainoa saamani vastaus oli, että he olivat jo kaikki hotellilla. Niin no senhän jo tiesin.

Kyselin taas, olisiko minulle maanantaina mitään tekemistä, koska en haluaisi mennä toimistolle vain istumaan ja odottamaan. Minulle sanottiin, että voin pitää vielä maanantainkin vapaata. Tiistaina vihdoin pääsin yhden työntekijän mukaan tapaamaan asiakkaita Marcalaan, joka on pieni paikkakunta noin puolen tunnin ajomatkan päässä La Esperanzasta. Tätäkin minun oli tarkoitus tehdä jo ensimmäisellä viikollani. Ei minulla sielläkään mitään tehtävää ollut, mutta pääsin vihdoin näkemään, mitä tässä projektissa oikeasti tehdään ja asiakkaiden tapaaminen oli se paras juttu. Iltapäivällä oli jo vähän vaikeuksia jaksaa keskittyä vain kuuntelemaan ja ymmärtämään. Joku muukin (kuvassa yksi opiskelijoista) taisi olla jo vähän tylsistynyt.

Keskiviikkona 22.11. lopetin vihdoin “työni”. Viisi viikkoa, sen jälkeen kun olin tilanteestani ICYE:n koordinaattorille kertonut, jaksoin odottaa, että työtilanteeni muuttuisi. Keskiviikkoaamuna klo 8 menin toimistolle, kuten oli edellisenä päivänä sovittu. Siellä oli paikalla yksi työntekijä, joka on lähes aina toimistolla. Lisäksi siellä oli siivooja ja kolme opiskelijaa. Vähän myöhemmin paikalle tuli toinen vapaaehtoinen ja toinen työntekijä, joka myös on lähes aina toimistolla. Lähetin viestin yhteyshenkilölleni ja kysyin, että mitähän minun tänään kuuluisi tehdä. Olin jostain syystä ollut siinä uskossa, että minulle oli suunniteltu tekemistä. Vastaus oli, että hän ei ole kaupungissa, eikä tiedä muiden aikatauluista, ja voisin kysyä, jos joku toimistolta voisi ottaa minut mukaansa. Eipä siellä toimistolla aamuisin ole ketään, joka olisi lähdössä minnekään, jos ei ole suunniteltu, että mennään yhdessä.

Yliopiston pihalla.

Yksi työntekijä toimistolta sitten soitti työntekijälle, joka oli läheisellä yliopistolla. Hänen kanssaan olin ollut myös edellisen päivän. Sain kyydin yliopistolle ja siellä sitten istuskelin aamupäivän. Siellä järjestettiin barista-kurssi. Aamupäivä oli opetusta luokassa. Siellä ei ollut tilaa, joten istuin ulkona yksikseni. Paistoi onneksi aurinko. Se työntekijä soitteli puheluita koko aamupäivän. Lopuksi oli koe, jota valvomaan minut kutsuttiin. Ei minua siinäkään oikeasti tarvittu, oli siellä omat valvojat, mutta olipahan olevinaan jotain tekemistä edes sen noin kymmenen minuuttia.

Viimeisen työpäiväni tuotokset. Toivottavasti kelpasivat myös käyttöön.

 Puolenpäivän aikaan lähdimme lounastauolle ja minut pyydettiin yhdeksi toimistolle. Varmistin toki, että minulla on siellä jotain tekemistä. Voisin kuulemma valmistella seuraavan päivän työpajaa. Menin toimistolle tarkoituksella puoli tuntia myöhässä, jotten joutuisi taas odottamaan ihan niin kauaa ja odottamaanhan jouduin vielä sittenkin. Valmistelin materiaalit ja neljän aikaan lähdin kotiin. Kotiin mentyäni kerroin yhteyshenkilölleni, että on varmasti parempi, etten tule töihin enää. Vastaus oli: “It’s OK, Jonna.”.

Seuraavana päivänä (to 23.11.) nousin bussiin, joka veisi minut San Pedro Sulaan. Matkalla sain ICYE:n koordinaattorilta viestin koskien tulevan sunnuntain presidentin vaaleja. Viestissä kehotettiin pysymään host-kaupungissa ja mieluiten kotona seuraavien neljän päivän (pe-ma) ajan. Etukäteen vaalit eivät ole täällä kovin paljoa katukuvassa näkyneet muuten kuin kaikkialla roikkuvina vaalijulisteina.

Saavuttuani San Pedroon lähetin koordinaattorille viestin, että lopetin muuten eilen työni ja olin jo matkalla San Pedro Sulaan, kun sain viestisi. Olin ajatellut jatkaa tästä Telaan tai La Ceibaan, jotka ovat rannikkokaupunkeja maan pohjoisosassa Karibianmeren rannalla. Eihän se koordinaattori matkailusuunnitelmistani juuri tänä viikonloppuna kovin ilahtunut ollut. Matkaa takaisin La Esperanzaan ja Tegucigalpaan, jota myös pidän kotikaupunkinani, olisi molempiin noin neljän tunnin bussimatka ja molemmat aivan eri suunnissa kuin minne olin matkalla. Siispä seuraavana aamuna hyppäsin bussiin, ohitin Telan ja jäin pois La Ceiban kohdalla. Siitä matkasin lautalla Utilalle, joka on yksi kolmesta Hondurasille kuuluvista saarista Karibianmerellä. Siellä on lähinnä turisteja eikä vaaleista olla juuri kiinnostuneita. Koordinaattori sanoi, että nyt kun jo olet siellä, niin on kyllä turvallisempi pysyäkin siellä.

Olin siis jumissa Utilalla, ei lupaa poistua. Voisi kai huonomminkin mennä. Vaaliviikonloppuna koko maassa, siis myös Utilalla, oli kielto, ettei alkoholia saa myydä. Se olikin ainoa asia, miten vaalit siellä näkyivät. Ei paljon turvallisuus huolettanut. Saavuin Utilalle perjantai-iltana. Lauantain ehdin nauttia auringosta, lämmöstä, merestä ja rannoista. Sitten sain flunssan ja seuraavat pari päivää vietinkin lähinnä sängyssä. Onneksi hostellilta sai myös ruokaa, ettei tarvinnut sen kauemmaksi poistua ja välillä jaksoin siirtyä myös hostellin riippumattoon loikoilemaan.

Tällaista siellä olisi ollut, jos vain olisi jaksanut poistua sängyn pohjalta:

Onneksi hostelliltakin oli ihan kivat näkymät:

 Sitten jo lauttamatkalla kotiin päin:

Vaalit tosiaan olivat sunnnuntaina 26.11. Yleensä lopulliset tulokset saadaan seuraavana aamuna, mutta tällä kertaa maanantaina ilmoitettiin, että tuloksia olisi odotettava torstaihin saakka. Tilanteen ollessa toistaiseksi melko rauhallinen ja sairastettuani jo pari päivää päätin, että olisi parempi mennä kotiin, Tegusin kotiin. Koordinaattori sanoi vielä maanantaina, ettei ole varma, onko matkustaminen vielä tiistainakaan turvallista. Seuraavana aamuna kahdeksan aikoihin sain viestin, että on ihan ok tulla tänään Tegusiin. Hyvä niin, koska olin jo siinä vaiheessa La Ceiballa. Utilalta lähtee lauttoja kaksi kertaa päivässä ja aamulautta on ainoa mahdollisuus, jos haluaa päästä samana päivänä perille asti. Tuo aamulautta lähti siis jo 7.00. Tiistai-iltana 28.11. saavuin Tegusiin ja täällä olen nyt lähinnä siitä saakka ollut. Edelleen olen työtön. On ihan mahdollista, että tilanne muuttuu pian, mutta niin on jo aika moneen kertaan sanottu, joten en enää uskalla olla kovin optimistinen sen suhteen.

Lauantaina (6.1.) tein päiväretken La Esperanzaan. Tarkoituksena oli hakea loput tavarani ja palauttaa avaimet. Reissu oli puoliksi onnistunut. Avaimet vain jäivät Tegusiin. Lähetin ne sitten seuraavana aamuna bussin matkassa. En ole siis enää palaamassa siihen kaupunkiin, ainakaan asumaan. Nyt minulla ei siis ole virallisesti enää host-perhettäkään.