Projektistani

Mitä minä täällä oikeastaan teen?

Ennen La Esperanzaan saapumistani ja vapaaehtoistyöni aloittamista ICYE:n koordinaattori kertoi minulle, että ensimmäisen kuukauden ajan tulisin vain tutustumaan projektiin, jossa tulen työskentelemään ja tulen näkemään ja oppimaan paljon, ja että sen jälkeen voidaan päättää, mitä haluan tehdä.

Voitte varmaan arvata, että ei mennyt ihan niin. Kerroin jo, että ensimmäisellä viikolla en vielä tehnyt mitään muuta kuin odotin. Toisen viikon maanantaina paikalla oli se ainoa henkilö, joka puhuu englantia. Kyllä jotkut muutkin vähän osaa. Minulle oli kerrottu, että hän tulee esittelemään minulle koko projektin. Arvatkaas miten se meni. Minulta kysyttiin, minkä verran tiedän. Sanoin, että sen verran, että projekti auttaa tämän alueen pienyrittäjiä eri tavoin. Sitten minulle sanottiin, että niin siinä se pääasia oikeastaan olikin. Seuraavaksi olimme jo matkalla kotiini hakemaan tietokonettani, jotta voisin aloittaa työt. Minua pyydettiin kirjoittamaan aiheesta henkilökohtainen hygienia ja että voisin aloittaa sen englanniksi, koska en siihen espanjaksi todellakaan kykene. Siinä sitten kirjoittelin tietämättä oikeasti mistään mitään. Tai siis tiedänhän minä siitä hygieniasta, mutta kovin selvää ei ollut, mitä olen tekemässä ja miksi.

Muutaman päivän sitten kirjoittelin siitä aiheesta jotain. Näytin sen työkaverilleni, joka sitä englantia osaa ja hän oli oikein tyytyväinen. "Muy bien, good job Jonna!" Niin mutta että mitenhän tästä pitäisi nyt sitten jatkaa? Voisin kuulemma tehdä jotain samanlaista aiheesta first aid. Okei, nyt minulla on englanninkielistä tekstiä aiheesta henkilökohtainen hygienia ja vielä enemmän englanninkielistä tekstiä aiheesta ensiapu. Ei muuten ollut ihan helppo aihe tuo ensiapu englanniksi. En todellakaan osaa niitä sanoja englanniksi, joten sen tekeminen vei aika paljon kauemmin aikaa ja aiheutti myös hyvin paljon turhautumista.

Arvatkaa, olenko monta kertaa tämän ensimmäisen työskentelykuukauden aikana ihmetellyt, miksi ihmeessä minä täällä olen ja teen tätä ja mitä oikeastaan edes teen ja onko tästä hyötyä yhtään kenellekään? Yleensä päädyn siihen, että ei ole missään mitään järkeä, mutta ehkä vielä jonain päivänä on.

Englantia puhuvan työkaverini äiti on myös espanjanopettajani. Hänen oli takoitus jo lähes kolme viikkoa sitten kääntää espanjaksi se tekstini henkilökohtaisesta hygieniasta ja sitten opettaa sitä sanastoa minulle, mutta eipä ole vielä tähän päivään mennessä tapahtunut sitä. Ehkä vielä jonain päivänä.

Viime viikon perjantaina pääsin ensimmäistä kertaa työskentelemään ilman tietokonettani. Minua pyydettiin näyttelijäksi videolle, jota kuvattiin jossain turistipaikassa. Olin tietenkin turisti. Ei tosin paljoa tarvinnut näytellä, kun ei minulla ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Astrid, joka oli toinen "näyttelijä", sanoi aina vain: "Vamos Jonna." (=Mennään Jonna.)  ja sittenhän me mentiin ja kamera kuvasi. :D Lähinnä me siellä kävelemisen ja ihmisten tervehtimisen lisäksi syötiin ja juotiin ja sitten mentiin katselemaan vesiputousta. :)

Toissaperjantaina sain viestin työkaveriltani, että he ovat järjestäneet, että voisin mennä paikalliseen high schoolin puhumaan ensiavusta, kun oppilailla on englannin tunnit. Oli vähän erikoinen aika saada tuollainen viesti, koska oli taas juhlapyhiä ja edellinen työpäivä oli ollut keskiviikkona. Itse tosin työskentelin Tegusissa tuon viikon enkä ollut toimistolla. Tai no lähinnä olin kipeänä, enkä paljoa työskennellyt, mutta tarkoitus oli kuitenkin. Kysyin sitten, että milloin ja vastaushan oli tottakai, että maanantaina. Ahaa, niin ei siihen varmaan tarvitse lainkaan valmistautua, vai oletetaankohan minun työskentelevän viikonloppuna? Erinäisten vaiheiden jälkeen päädyin sinne koululle vasta viikkoa myöhemmin. Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Olenko nyt sitten oppinut jotain työskennellessäni toimistolla yksin tietokoneeni kanssa ja kirjoittaen englanniksi? Olen minä varmaan vähän englantia oppinutkin, mutta se ei ole se kieli, jota täällä oikeasti tarvitsen. Voisin myös tehdä tämän saman missä tahansa muualla ja luultavasti muualla paremmin, koska nyt meillä on lähes joka päivä ongelmia netin kanssa ja välillä menee sähkötkin.

Työkaverini ovat tosi mukavia ja aina välillä joku tulee pöytäni viereen juttelemaan ja usein joku antaa jotain syötävää, lempijuttuni! :) Mutta lähinnä kaikki työskentelevät omilla koneillaan, jos ovat toimistolla. Yksi työkaverini antoi minulle ja eteläkorealaiselle vapaaehtoiselle, joka muuten ei puhu englantiakaan, ja nyt muutaman kuukauden työskenneltyään vähän espanjaa, espanjankielisiä kotitehtäviä. Niitä olen tehnyt välillä tylsistyessäni töissä ja työkaverini on minua auttanut. Työpöytäni sijaitsee kaikkein lähinnä ulko-ovea ja kaikki sisäänastuvat asiakkaat alkavat ensimmäiseksi puhua minulle ja minä katselen epätoivoisena jonkun muun suuntaan, että voisittteko sanoa jotakin, kun itse en yleensä yhtään ymmärrä. Nyt osaan jo sanoa espanjaksi, että hän on kokouksessa tai odottakaa hetki. Sitten haen jonkun muun paikalle. :)


Viime viikolla kertoessani turhautumisestani toimistolla istumiseen minulle sanottiin, että ehkä muutaman viikon päästä voin alkaa mennä jonnekin, mutta ensin espanjani on oltava niin hyvä, että ihmiset ymmärtävät minua. Tarkoitus kai on jossain vaiheessa mennä pitämään työpajoja yhteisöihin, jotka ovat asiakkaitamme. En vain oikein tiedä, miten minun ajatellaan espanjaa oppivan, kun istun kahdeksan tuntia päivässä toimistossa ja kirjoitan englanniksi. Työskentelen tosiaan kahdeksasta viiteen. Noin klo 12-13 on tunnin lounastauko, joka on omaa aikaa ja sen vuoksi koko työpäivän pituudeksi tulee yhdeksän tuntia.

Täällä työskentelen.

Ensimmäinen viikkoni La Esperanzassa

ma 11.9.2017 - pe 15.9.2017

Maanantaina muutin Tegucigalpasta La Esperanzaan. Bussimatka kesti 3 h 40 min. Bussissa ei ollut ilmastointia eikä wc:tä. Täällä tiet ovat ihan hirmuisen mutkaisia, serpentiiniteitä. En voi oikein hyvin noilla matkoilla. Astuessani ulos bussista oli vastassa paljon ihmisiä, jotka kyselivät haluaisinko taksin tai olenko jatkamassa matkaani toiseen kaupunkiin ja mihin olen menossa ja miten. Ensimmäistä kertaa ympärilläni ei ollut ketään, joka puhuisi englantia. Joku otti matkalaukkuni syliinsä, enkä tiennyt minne se oikein on matkalla. Kantoi sen tietenkin ystävällisesti odotustilaan ja näytti, että voisin istua siinä odottamassa. Host-siskoni oli laittanut viestin, että hänen matkansa voi kestää aika kauan kaatosateen vuoksi. Pian hän kuitenkin tuli taksilla minua noutamaan. Taksin saaminen sateella ei ole niin helppoa.

Matkalla poimimme host-siskoni hollantilaisen poikaystävän mukaan ja jatkoimme matkaamme kotiin. Oikeasti asun ihan kävelymatkan päässä bussiasemasta. Kaatosateen ja matkatavaroideni takia vain käytimme taksia. Illalla tapasin myös host-äitini.

Tiistaina minun oli tarkoitus aloittaa vapaaehtoistyöprojektissani. Aamulla klo 10 oli sovittuna tapaaminen koko projektin pomon kanssa. Olimme tietysti 10 minuuttia myöhässä niin kuin täällä vähän tapana on. No ei ollut myöskään paikalla henkilö, jonka kanssa minulla oli tapaaminen. Joku toimistolta soitteli hänelle ja noin 10 minuuttia myöhemmin hän tuli paikalle. Host-siskoni oli onneksi tulkkina mukana. Viivyimme siellä 10 minuuttia ja minulle sanottiin, että voisin aloittaa torstaina, koska silloin on paikalla ainoa ihminen, joka työpaikallani puhuu englantia.

Matka työpaikalleni on noin 15 min kävellen. Tuolla matkalla ohitimme host-isovanhempieni talon sekä isoisän kaupan. Hänet tapasin siellä ja pian tuli isoäiti kadulla vastaan. Jatkoimme matkaamme ja pian olimme host-äitini kaupalla. Siellä tapasin kauppa-apulaisen sekä host-siskoni nannyn, joka on häntä pienenä hoitanut. Kaikki nämä paikat ja ihmiset siis mahtuivat työmatkani varrelle.

Lopun päivää ja myös keskiviikon vietin host-siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa. Joka kerran, kun heidän kanssaan liikuin minnekään, tuli aina uusi sukulainen vastaan milloin missäkin, kadulla, kaupassa ja jopa souvenir-shopissa. Kävimme host-äitini kaupalla ja lounastimme isovanhempien luona. Heidän talonsa vieressä on tosiaan isoisän rautakauppa, jossa myös yksi serkuista työskentelee.

Host-siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa kävimme myös keskuspuistossa.

Keskiviikkoaamuna olimme matkalla katsomaan paraatia, kun vastaamme tuli host-setä ja hänen kanssaan henkilö nettiyhtiöstä. Hän oli siis pari tuntia myöhässä, joten ei odotettu häntä enää saapuvaksi. Palasimme siispä kotiin ja saimme toimivan netin. Paraati vain jäi näkemättä.

Tiistai-iltana host-siskoni kutsui pari naapurustossa asuvaa ystävää illalliselle, jotta tutustuisin myös heihin.
En sitten tullut ihmisiä kuvanneeksi. :D Näitä ruokakuvia kyllä riittää.

Keskiviikkona valmistimme isovanhempien luona lounaaksi lasagnea.

Illalla söimme läheisestä ravintolasta haetut baleadat kynttilänvalossa,
koska sähköjä ei ollut.

Torstaina aloitin työni. Tai no miten sen nyt sanoisi. Yritin. Eihän siellä ollutkaan paikalla se henkilö, joka puhuu englantia eikä myöskään pomomme. Lähes kuukauden ehdin olla maassa ennen kuin päädyin tilanteeseen, jossa kukaan ympärilläni ei puhu englantia. Maanantaina oli se pieni hetki bussiasemalla ja nyt tämä. Käytimme aika paljon Google Translatoria. Kielikään ei edes ollut ongelma, vaan se että kukaan ei tiennyt mitä voisin tehdä. Minulle sanottiin vain: "Wait.". Minä sitten odotin, seitsemän tuntia sinä päivänä. Välillä kävin isovanhempian luona lounaalla ja palasin taas odottamaan. Neljän aikaan kysyin, voisinko nyt lähteä kotiin, kun pomomme oli alustavasti puhunut, että voisin siihen asti työskennellä. Muut jäivät sinne vielä viiteen saakka.

Yksi työpäiväni kohokohdista oli, kun sain auttaa yhtä työkavereistani tekemällä joitain check-merkkejä paperille ja etsimällä samoja nimiä toisesta paperista. Toinen kohokohta oli se, kun sain auttaa yhden toimistotuolin kasaamisessa. Kolmas kohokohta (tai oikeastaan tämä oli ensimmäinen) oli se kun työkaverini kutsui minut katsomaan seuraavan päivän paraatia kanssaan. Olin erityisen iloinen kutsusta, koska meillä ei ole yhteistä kieltä. Ihanaa, että hän halusi kuitenkin kutsua minut.

Viimeinen yhteinen illallisemme pitkään aikaan.
Host-siskoni ja hänen poikaystävänsä lähtivät aikaisin perjantai-aamuna takaisin Eurooppaan.

Host-siskoni oli vuoden ICYE:n vapaaehtoisena Saksassa. Vapaaehtoisvuoden päätyttyä hän tuli poikaystävänsä kanssa Hondurasiin vain kolmen viikon lomalle. Hän sai nimittäin Saksan vapaaehtoistyöpaikastaan töitä ja muutti sinne pysyvästi. Asun nyt siis kahdestaan host-äitini kanssa. Minulla on myös host-veli, jota en ole vielä tavannut, koska hän asuu perheensä kanssa Yhdysvalloissa.

Perjantaina 15.9. oli vapaapäivä, koska silloin on Hondurasin itsenäisyyspäivä. Sen kunniaksi oli paraati. Ainakin La Esperanzassa oli paraatit myös keskiviikkona ja torstaina. Tätä perjantain paraatia olin siis menossa työkaverini kanssa katsomaan. Olin vähän myöhässä ja laitoin viestin siitä. Keskustelumme uudesta tapaamisajasta ja -paikasta jäi kuitenkin kesken, kun työkaverini puhelin lakkasi toimimasta. Luulen, että yhteydet vain olivat tosi heikot, kun oli niin paljon ihmisiä samassa paikassa. Myös omani toimi vähän heikosti. Emme siis oikein tienneet, missä nähdä ja mihin aikaan. Myöhemmin selvisi, että olimme olleet parin minuutin sisällä samassa paikassa, mutta emme koskaan löytäneet toisiamme.

Tältä se paraati näytti. Ihmisillä on sateenvarjot suojaamassa auringon kuumuudelta. En oikein ymmärrä.

Jonkin aikaa paraatia katseltuani päädyin jonkun paikallisen kanssa tänne. Ei ihan helpointa reittiä ylös.

Tänne oli kuitenkin koko ajan tarkoituksemme mennä.

Alaspäin menimme ihan portaita. Nekään tosin eivät ole ihan helpoimmat koko matkalta.

Uusin perheeni, tai siis pieni osa siitä.
Kuvassa takana host-siskoni, edessä vasemmalta host-isoäiti, host-äiti ja host-isoisä.