Suomi 100 ja Hondurasin kuulumiset

“Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.”

Nyt en oikein löydä sanoja kuvaamaan tämän hetkisiä tunteitani ja ajatuksiani. Halusin kuitenkin sanoa jotain. Niin monesta asiasta voimme Suomessa olla kiitollisia.

Listasin jokusen niistä:

Koulutus, turvallisuus, terveydenhuolto, luonto, mahdollisuus ekologisiin valintoihin, sananvapaus, uskonnonvapaus, korruption vähäisyys, toteutuva demokratia, tasa-arvo, julkiset palvelut, sosiaaliturvajärjestelmä, lämpimät sisätilat, toimivat tietoliikenneyhteydet, puhdas juokseva vesi, työn järkevyys, hygieniataso, hiljaisuus, ei luonnonkatastrofeja, rauha.

Vaikka olen kai aina ollut tietoinen siitä, miten erilailla asiat muualla maailmassa ovat, niin en varmasti koskaan osaisi olla kaikesta niin kiitollinen, jos en olisi itse muuta nähnyt. Minulta on täällä useasti kysytty, mikä Suomessa on erilaista kuin täällä. En tiedä, miten muuten voisin siihen vastata kuin, että ihan kaikki. Täällä kaikki tuntuu olevan toisin. En kuitenkaan halua verrata maita keskenään. Olen monesta asiasta Suomessa todella kiitollinen, mutta niin olen myös täällä. Itku meinaa tulla ja välillä tuleekin, kun niin moni asia tuntuu niin epäreilulta. Olen samaan aikaa tosi kiitollinen kaikesta saamastani, mutta myös surullinen niiden puolesta, joilla ei ole mahdollisuutta paljoonkaan.

Tässä vähän Hondurasin kuulumisia. Pari artikkelia onnistuin löytämään myös suomeksi.

Likaistakin likaisemmat vaalit Hondurasissa

Hondurasiin julistettiin poikkeustila vaalien jälkeisten levottomuuksien vuoksi

Jälkimmäiseen juttuun korjauksena, että mitään tarkastuslaskentaa ei ole suoritettu. Viimeiset tulokset saatiin maanantaiaamuna 4.12. Niiden mukaan nykyinen presidentti sai enemmän ääniä, mutta voittajaa ei ole julistettu. Vaalivilppiä epäiltiin jo neljä vuotta sitten, kun istuva presidentti tuli valituksi, mutta nyt ihmiset ovat saaneet tarpeekseen eivätkä suostu tähän enää, vaan vaativat tarkastuslaskentaa ja nykyisen presidentin väistymistä.

Ulkonaliikkumiskiellon aikaa muutettiin tiistaista 5.12. alkaen. Tällä hetkellä se on 20.00-5.00, mutta normipoliisi ja osa militaaripoliiseista ovat jo sanoneet, etteivät he enää tottele presidentin käskyjä vastustaa mielenosoituksia ja ihmisten vapaata liikkumista, koska se on taistelua omaa kansaa vastaan, jotka vain vaativat maalleen oikeutta.

Olen siis ihan turvassa. Olen kyllä pääkaupungissa tälläkin hetkellä, mutta en ole osallistumassa mielenosoituksiin, enkä rikkomassa ulkonaliikkumiskieltoa, joten ei hätää. Joka ilta lähetän paikalliselle ICYE:lle viestin, että olen kotona, tänäkin iltana. Aika tavallista täällä elämä muuten on.

Tänä vuonna päässäni soi vähän toisenlainen joululaulu.

JOH JOH (lausutaan HO HO) es pa' fuera que vas

Siinä muun muassa vaaditaan istuvan presidentin väistymistä ja halutaan presidentti ja muut päättäjät, joiden aikana sairaalasta saa jauhojen sijaan ihan oikeaa aspiriinia ja joille hurraamisesta ei tarvitse maksaa.

Elämää La Esperanzassa, osa 1

Tiistai 14.11.2017

Kaksi kuukautta olen nyt asunut tässä kaupungissa asunut ja yhtä kauan projektissani työskennellyt. Aloitetaan siitä työstä. Tarkoitushan oli, että työskentelisin yhteisöjen parissa, muun muassa auttaen erilaisten terveysteemaisten työpajojen järjestämisessä. Tarkoitus oli myös, että pääsisin tutustumaan siihen työhön, mitä kaikkea muuta tässä organisaatiossa tehdään.

Kaksi kuukautta on mennyt, enkä vieläkään ole noita asioita tehnyt. En tiedä kovinkaan paljoa enempää siitä, mitä muut täällä puuhailevat kuin mitä tiesin kaksi kuukautta sitten. Kahtena päivänä olin paikallisessa koulussa, mikä ei millään tavalla liittynyt tähän organisaatioon. Yhtenä päivänä olin siellä turistipaikassa "näyttelemässä". Ne ovat olleet ainoat hyvät päivät täällä. Muuten olen istunut tässä toimistossa.

Työpöytäni ääressä. Ovessa on tummennettu lasi, jottei varmasti tule auringonvaloa tai -lämpöä sisälle.

Kerroinkin jo alkuun kirjoitelleeni koneelleni englanniksi aiheista henkilökohtainen hygienia ja ensiapu. Siitä tulee nyt neljä viikkoa, kun lähetin paikalliselle koordinaattorille pitkän viestin, jossa kerroin työnkuvastani, joka ei yhtään vastaa sitä, mitä oli tarkoitus. Kerroin myös, etten usko tämän tilanteen tulevan muuttumaan ja että minusta tuntuu, että olen nyt vain ihan tosi väärässä paikassa.

Edelleen istun tässä toimistossa odottamassa ja minä todellakin vain istun ja odotan. Mitä olenkaan tehnyt tuon ensimmäisen viestin lähettämisen jälkeen? Maanantaina tulin toimistolle puolen päivän jälkeen. Istuin ja odotin, ei ollut mitään tekemistä koko päivänä. Opiskelin sitten itsekseni espanjaa. Tiistaista perjantaihin skannasin puhelimellani papereita, yli 700 sivua ehdin skannata. Minut ohjeistettiin tallentamaan jokainen tiedosto erikseen ja nimeämään ne ja lähettämään sitten eteenpäin. Näin tein ja perjantaina ennen toimistolta lähtöäni minulle kerrottiin, että kaikki saman ihmisen tiedostot (25-30) halutaankin yhdeksi pdf:ksi. Okei, teen nyt sitten niin. Olin vain tehnyt ihan tosi paljon turhaa työtä. Tuolla viikolla sähköt olivat poissa noin 1,5 vuorokautta, joten kaikki akut alkoivat olla aika tyhjinä ja sitten vain odoteltiin sähköjen palautumista toimistolla istuen.

Seuraavan maanantaina palasin toimistolle ja minulle kerrottiin, että voisin deletoida koko edellisen viikon työni, koska ei niissä papereissa ollutkaan kaikkia tarvittavia tietoja. Sitten taas istuin ja odotin, että joku oikeasti tietäisi, mitä ollaan tekemässä ja että papereissa olisi kaikki oikeat tiedot. Ensimmäiset neljä tuntia istuin ja odotin. Kävin syömässä ja jossain kohtaa sen jälkeen aloin taas skannata. Sen viikon taas skannasin. Tuhansia skannattuja sivuja, oli hieman turhauttavaa saada eteensä taas ne samat paperit. Onneksi joku muu skannasi suurimman osan niistä jo kertaalleen skannaamistani. Täällä on nyt neljä opiskelijaa tekemässä harjoitteluaan ja niiden kanssa olen tätä hauskaa skannauspuuhaa tehnyt. Hylkäsin tuona maanantaina oman työpöytäni, jotta on edes seuraa ja voin toisinaan puhuakin jollekin.

Ensimmäiset 700 sivua skannattuna. Ne, jotka sitten myöhemmin deletoin.

Taas ne samat paperit.

 

Lasken päiviä, että pääsen pois.

Työkavereiden kanssa lounaalla. (Tai yksi ei ole töistä.)

Seuraavan viikon maanantaina saimme vihdoin tämän skannausurakan valmiiksi. Ei varmaan enää voisi pahemmaksi mennä, eihän? Tiistaina meidän haluttiin tekevät pääsylippuja. 300 vihreää ja 450 keltaista, leimat molemmille puolille. 1500 leimaa. Tämän teimme yhdessä kahden opiskelijan kanssa. Minä piirtelin viivat, joku muu käytti leikkuria ja yhdessä leimailtiin. Jokainen aamuni alkaa odottamisella. Minulle sanotaan, että odota niin joku kertoo, mitä voit tehdä. Odotusaika vaihtelee puolesta tunnista useampaan tuntiin. Myös jokaisen jutun valmiiksi saatuani odotan saman verran.

Keskiviikkoni alkoi taas tuttuun tapaan istumalla ja odottamalla. Sitten minulle kerrottiin, että tänään halutaan 1500 sinistä lippua. Tarkoittaa 3000 leimaa. Sitten taas piirtelin viivoja ja leimasin. Tuon päivän leimausurakan tein enimmäkseen yksin. Kaksi työntekijää tuli hetkeksi auttamaan. Toinen leikkasi liput käyttökelvottomiksi ja leimaamansa liput olivat myös käyttökelvottomia. Toinen leimasi vain osan leimaamistaan käyttökelvottomiksi. Kiitos vain, mutta älkää pliis tuhotko kaikkea tekemääni työtä. Sitten tein vähän lisää lippuja. Tuona päivänä piti mennä pari kertaa vessaan itkemään ja lopulta kysyin, voinko lähteä aiemmin kotiin. Tietysti vasta sitten, kun olin huulta purren leimannut kaikki ne tuhannet tarvittavat leimat.

Arvatkaa mitä tein torstaina? Istuin ja odotin. Sitten sain eteeni muovipusseja, jotka piti numeroida. 152 numeroa. Siinä oli päivän työni. Sitten taas istuin ja odotin. Puolen päivään aikaan lähdin syömään ja lähetin työpaikkani yhteyshenkilölle viestin, että voisinko pitää seuraavan päivän vapaata. Minulla on täällä kaksi yhteyshenkilöä, mutta ne harvemmin ovat toimistolla ja silloin kun ovat, niin niillä on aina tapaamisia. En enää palannut toimistolle tuolla viikolla. Iltapäivällä minulla oli espanjan tunnit ja perjantain pidin vapaata.







Olin vielä maanantainakin vapaalla, koska yhteyshenkilöni eivät olleet toimistolla. Kyselin viestillä, että onkohan minulle jotain tekemistä, kun en haluaisi mennä vain istumaan ja odottamaan. Minulle vastattiin, että voisin pitää vielä tämän päivän vapaata.

Tiistaina (tänään 14.11.) tulin toimistolle. Arvaatteko mitä minulle sanottiin? Joo, sanotttiin, että odota. Yritin kyllä soittaa jo kotoa välttääkseni tämän, mutta ei ollut signaalia. Sekin on ihan tavallista täällä, mutta erityisesti nyt kun en voi käyttää omaa puhelintani. Siitä loppui akku ja unohdin laturini viikonloppuna Tegusiin. Täällä ei tietystikään ole kellään puhelimeeni sopivaa laturia. Löysin kotoa host-siskoni vanhan puhelimen. Sillä voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Niin siis voi, jos sattuu olemaan signaalia.

Tulikin jo niin paljon tekstiä, että kirjoitan täällä asumisesta ihan oman tekstinsä.

Tämä on lempijuttuni töissä, kun pöydälleni ilmestyy syötävää.

Koulupäivät

Päiväni high schoolissa 16.10. ja 18.10.2017 

 

Kerroin viime postauksessa, että sain yhtenä perjantaina työkaveriltani viestin, että voisin mennä seuraavana maanantaina paikalliseen high schooliin puhumaan ensiavusta, kun oppilailla on englannin tunnit. En sitten saanut sen viikonlopun aikana vastauksia kysymyksiini aiheesta ja maanantaiaamuna minulle kerrottiin, että voisin mennä koululle vasta seuraavana päivänä, jotta voisin tämän päivän valmistautua. Selvisi myös, että kyseessä on koulu, jossa espanjanopettajani työskentelee englanninopettajana. Yritin siispä seuraavaksi kysellä lisätietoja opettajaltani.

Seuraavaksi minulle kerrottiin, että voisinkin mennä koululle seuraavan viikon maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, koska noina kolmena päivänä oppilailla on englantia. Voisin myös torstaina ja perjantaina espanjan tunneillani valmistella noita oppitunteja yhdessä opettajan kanssa. Kuulosti jo hieman järkevämmältä suunnnitelmalta. Aiheikseni oli sovittu henkilökohtainen hygienia ja ensiapu.

Siinähän kävi sitten niin, että opettaja oli torstaina sairaana ja minä perjantaina töissä leikkimässä näyttelijää, tietysti pidempään kuin oli tarkoitus. Yritin saada jonkinlaista etukäteisinformaatiota, kuten montako luokkaa, minkä ikäisiä, miten hyvin he osaavat englantia, kauanko oppitunnit kestävät ja millaisia välineitä koululla on käytettävissä. Näitä yritin selvittää koko sen viikon. Osaan sainkin vastaukset, mutta joka kerran vähän erilaiset. Selvää oli vain, että tapaan opettajan maanantaiaamuna klo 6.10 hänen talollaan.

Täällä muuten alkaa koulu aina klo 7! Lähdin kotoa kuuden aikoihin. Matka tietenkin taittui koulubussilla, sellaisella keltaisella. Noita Pohjois-Amerikassa käytöstä poistettu koulubusseja tuodaan tänne eivätkä ne täällä aina ole mitään koulubusseja, vaan myös paikallisbusseja. Kaikki oppilaat ja opettajat kulkevat noilla koulubusseilla. Tässä townissa ei pahemmin asfalttiteitä ole, joten noin puoli tuntia kestävä koulumatkakin on pelkkää hiekkatietä, eivätkä ne tiet ole niin kovin hyvässä kunnossa. Useasti täytyy tehdä käännöksiä toisella tiellä, kun ei bussi mahdu suoraan kääntymään sinne, minne se olisi matkalla. Kuulemma yksityiskoulut tavallisesti sijaitsevat jossain syrjässä. Ihan tämän koulun vieressä on myös bilingual school.

Koulubussissa.

Tältä siellä koululla sitten näytti.

Mielenkiintoinen ja hämmentävä ovat ne sanat, jotka tästä päivästä jäivät mieleeni. En tosiaan ollut tavannut opettajaa lainkaan sen jälkeen, kun kuulin olevani sinne menossa. Olin esittänyt lukuisia kysymyksiä useana eri päivänä ja saanut aina osaan vastauksen ja eri päivinä vähän erilaiset. Luulin, että tarkoitus oli oikeasti opettaa henkilökohtaista hygieniaa ja ensiapua, mutta selvisikin, että oppilaiden englannin osaamisen taso on hyvin alhainen ja tarkoitus kai on opettaa heille edes joitain sanoja. Aiheenakin oli nyt vain henkilökohtainen hygienia ja opetuspäiviäkin kolmen sijaan vain kaksi. Minun ei ilmeisesti oletettu olevan valmistautunut päivään (enkä ollutkaan tällaiseen!) eikä opettaja ollut lainkaan valmistautunut, vaikka se oli siltä kuulostanut. Opettajan ajatuksena oli kai opettaa oppilaille englantia ja hygieniaa ja myös minulle espanjaa, mutta luulenpa, ettei kukaan oppinut mitään.

Olin myös hämmentynyt opetuksen tasosta. Täällä on siis julkisia ja yksityisiä kouluja sekä bilingual schooleja, jotka ovat myös yksityisiä. Opetuksen taso vaihtelee tosi paljon kouluittain. Tässä koulussa on myös muutamia oppilaita, joiden englannin kieli on ihan tosi hyvä. Kysyin yhdeltä oppilaalta, miten hän puhuu niin hyvää englantia ja hän kertoi olleensa ensimmäiset kuusi tai seitsemän vuotta (en enää muista) bilingual schoolissa, mutta oli sitten taloudellisista syistä siirtynyt tähän kouluun. Kuulin myös, että julkisissa kouluissa ei opetettaisi englantia lainkaan. Voi olla, että sekin vaihtelee kouluittain, koska joku muu sanoi, että opetetaan niissäkin, mutta ehkä yksi tunti viikossa. High school on täällä vuosiluokat 7-11. Moni on tullut tähän kouluun julkisesta koulusta ja aloittaa siis mahdollisesti englannin opiskelunsa vasta high schoolissa. Oppilailla on siten ihan todella eritasoinen englannin kielen osaaminen. Ainakaan tässä koulussa heillä ei myöskään ole lainkaan englanninkirjoja, koska kirjat ovat kalliita ja englantia ei pidetä niin tärkeänä oppiaineena.

Koulupäivä alkoi rukoilulla. Opettaja kysyi, haluanko rukoilla heidän kanssaan. Sanoin, että voisin vain katsella mitä tapahtuu. Ensin opettaja rukoili englanniksi ja oppilaat toistivat. Sitten joku oppilas rukoili espanjaksi ja muut toistivat ja sitten yksi oppilas meni eteen ja kaikki yhteen ääneen rukoilivat espanjaksi taas. Seuraavaksi oli vuorossa Hondurasin kansallislaulun laulaminen. En tiedä montako säkeistöä siinä on, mutta ikuisuuden se tuntui kestävän. Kaksi oppilasta oli edessä "kuoronjohtajina" johtamassa tätä laulua. Jossain kohtaa koulun rehtori tuli ovelle seisomaan ja katseli hyvin tuiman näköisenä. Sitten hän sanoi, miten kaikkien pitäisi seisoa suorassa, kädet sivuilla, eikä tehdä mitään muuta, kun on kansallislaulun aika ja käski aloittaa laulun alusta. Taas oppilaat lauloivat ja sitten rehtori käski tehdä sen nopeammin. Laulun loputtua rehtori poistui ja oppilaat saivat istua. Ilmeisesti kouluviikko alkaa aina näin.

Ensimmäisen tunnin alussa myös yksi oppilaista keräsi kaikkien puhelimet yhteen koriin. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut muilla tunneilla. En sitten tiedä, liittyikö se tuohon rukoiluun ja kansallislauluun. Mahdollisesti.

Välillä minusta tuntuu, että sillä opettajalla on aika pahoja muistamisongelmia. Koko ajan se unohtelee jotain. Palasimme kotiin koulubussilla. Se opettaja asuu siis naapurissani. Hän istui bussissa aivan edessä ja minä vähän taaempana. Astuessani ulos bussista katselin, että jaa tuolla se opettaja jo kävelee jonkun matkan päässä yksinään, vähän outoa, unohtikohan se että minäkin olen täällä? Kävelin sitten sellaista vauhtia, että sain sen kiinni ja sitten se sanoi: "I'm sorry! I forgot! I feel that I'm an awful person! I'm sorry!" Okei, enhän minä viettänyt kuin koko päivän sen kanssa, mutta voihan sitä unohtaa. Näköjään.

Ihan menisin koulun oppilaasta.

Nämä kai sentään näyttävät vähän nuoremmilta.

Korealainen vapaaehtoinen kysyi myös, onko tämä yksi oppilaista. Eipä ollut, vaan koulun espanjanopettaja.

Keskiviikkona oli parempi päivä. Paljon parempi. Tiesin jo oppilaiden englannin osaamisen tason. Minulla oli jonkinlainen käsitys siitä, mikä tämän päivän tarkoitus oli, sekä olin osannut valmistella sopivia materiaaleja, kuten sanastoja ja lyhyitä tekstejä, jotka opettaja auttoi minua kääntämään espanjaksi. Oppilaita oli myös pyydetty tuomaan tiettyjä hygieniatarvikkeita, jotta voisimme käytännössä harjoitella. Niin ja koska minulle oli tosiaan selvinnyt, että tarkoitus oli myös harjoitella omaa espanjaani, niin puhuin tuona päivänä enimmäkseen espanjaa ja opin enemmän kuin koko aikana projektissani. Tuo päivä oli itse asiassa paras päivä, jonka olen töissä viettänyt. Eihän se millään tavalla oikeaan projektiini (vapaaehtoistyöpaikkaani) liittynyt, mutta se oli ainoa päivä kun pääsin oikeasti tekemään jotain.

Tämän verran koululta löytää tarvikkeita, mutta kalliita ovat ja parempi olisi, jos ei tarvitsisi niitä käyttää. Kopioiminenkin on kallista, että ei mielellään juuri sitäkään.

Tällaista taidetta oppilaat olivat tehneet.

Englannin luokka.

Luokasta löytyy Smart-TV, muttei se kuulemma paljoa käytössä ole. Kuvassa myös opettajan nurkkaus.

Tiistaina, kun en ollut paikalla, olivat pari luokkaa valmistelleet ryhmätöitä minulle esitettäväksi.

Ryhmätyöntekoa.

Harjoiteltiin sanaston ääntämistä.

Tältä näyttää pulpetti.

Käytännön harjoittelua.

Harjoittelimme oikeaoppista käsienpesua.

Valmistautumista hampaidenpesuun.

Opettaja oli ostanut mulle söpön lasten hammasharjan. :D

Projektistani

Mitä minä täällä oikeastaan teen?

Ennen La Esperanzaan saapumistani ja vapaaehtoistyöni aloittamista ICYE:n koordinaattori kertoi minulle, että ensimmäisen kuukauden ajan tulisin vain tutustumaan projektiin, jossa tulen työskentelemään ja tulen näkemään ja oppimaan paljon, ja että sen jälkeen voidaan päättää, mitä haluan tehdä.

Voitte varmaan arvata, että ei mennyt ihan niin. Kerroin jo, että ensimmäisellä viikolla en vielä tehnyt mitään muuta kuin odotin. Toisen viikon maanantaina paikalla oli se ainoa henkilö, joka puhuu englantia. Kyllä jotkut muutkin vähän osaa. Minulle oli kerrottu, että hän tulee esittelemään minulle koko projektin. Arvatkaas miten se meni. Minulta kysyttiin, minkä verran tiedän. Sanoin, että sen verran, että projekti auttaa tämän alueen pienyrittäjiä eri tavoin. Sitten minulle sanottiin, että niin siinä se pääasia oikeastaan olikin. Seuraavaksi olimme jo matkalla kotiini hakemaan tietokonettani, jotta voisin aloittaa työt. Minua pyydettiin kirjoittamaan aiheesta henkilökohtainen hygienia ja että voisin aloittaa sen englanniksi, koska en siihen espanjaksi todellakaan kykene. Siinä sitten kirjoittelin tietämättä oikeasti mistään mitään. Tai siis tiedänhän minä siitä hygieniasta, mutta kovin selvää ei ollut, mitä olen tekemässä ja miksi.

Muutaman päivän sitten kirjoittelin siitä aiheesta jotain. Näytin sen työkaverilleni, joka sitä englantia osaa ja hän oli oikein tyytyväinen. "Muy bien, good job Jonna!" Niin mutta että mitenhän tästä pitäisi nyt sitten jatkaa? Voisin kuulemma tehdä jotain samanlaista aiheesta first aid. Okei, nyt minulla on englanninkielistä tekstiä aiheesta henkilökohtainen hygienia ja vielä enemmän englanninkielistä tekstiä aiheesta ensiapu. Ei muuten ollut ihan helppo aihe tuo ensiapu englanniksi. En todellakaan osaa niitä sanoja englanniksi, joten sen tekeminen vei aika paljon kauemmin aikaa ja aiheutti myös hyvin paljon turhautumista.

Arvatkaa, olenko monta kertaa tämän ensimmäisen työskentelykuukauden aikana ihmetellyt, miksi ihmeessä minä täällä olen ja teen tätä ja mitä oikeastaan edes teen ja onko tästä hyötyä yhtään kenellekään? Yleensä päädyn siihen, että ei ole missään mitään järkeä, mutta ehkä vielä jonain päivänä on.

Englantia puhuvan työkaverini äiti on myös espanjanopettajani. Hänen oli takoitus jo lähes kolme viikkoa sitten kääntää espanjaksi se tekstini henkilökohtaisesta hygieniasta ja sitten opettaa sitä sanastoa minulle, mutta eipä ole vielä tähän päivään mennessä tapahtunut sitä. Ehkä vielä jonain päivänä.

Viime viikon perjantaina pääsin ensimmäistä kertaa työskentelemään ilman tietokonettani. Minua pyydettiin näyttelijäksi videolle, jota kuvattiin jossain turistipaikassa. Olin tietenkin turisti. Ei tosin paljoa tarvinnut näytellä, kun ei minulla ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Astrid, joka oli toinen "näyttelijä", sanoi aina vain: "Vamos Jonna." (=Mennään Jonna.)  ja sittenhän me mentiin ja kamera kuvasi. :D Lähinnä me siellä kävelemisen ja ihmisten tervehtimisen lisäksi syötiin ja juotiin ja sitten mentiin katselemaan vesiputousta. :)

Toissaperjantaina sain viestin työkaveriltani, että he ovat järjestäneet, että voisin mennä paikalliseen high schoolin puhumaan ensiavusta, kun oppilailla on englannin tunnit. Oli vähän erikoinen aika saada tuollainen viesti, koska oli taas juhlapyhiä ja edellinen työpäivä oli ollut keskiviikkona. Itse tosin työskentelin Tegusissa tuon viikon enkä ollut toimistolla. Tai no lähinnä olin kipeänä, enkä paljoa työskennellyt, mutta tarkoitus oli kuitenkin. Kysyin sitten, että milloin ja vastaushan oli tottakai, että maanantaina. Ahaa, niin ei siihen varmaan tarvitse lainkaan valmistautua, vai oletetaankohan minun työskentelevän viikonloppuna? Erinäisten vaiheiden jälkeen päädyin sinne koululle vasta viikkoa myöhemmin. Kerron siitä seuraavassa postauksessa.

Olenko nyt sitten oppinut jotain työskennellessäni toimistolla yksin tietokoneeni kanssa ja kirjoittaen englanniksi? Olen minä varmaan vähän englantia oppinutkin, mutta se ei ole se kieli, jota täällä oikeasti tarvitsen. Voisin myös tehdä tämän saman missä tahansa muualla ja luultavasti muualla paremmin, koska nyt meillä on lähes joka päivä ongelmia netin kanssa ja välillä menee sähkötkin.

Työkaverini ovat tosi mukavia ja aina välillä joku tulee pöytäni viereen juttelemaan ja usein joku antaa jotain syötävää, lempijuttuni! :) Mutta lähinnä kaikki työskentelevät omilla koneillaan, jos ovat toimistolla. Yksi työkaverini antoi minulle ja eteläkorealaiselle vapaaehtoiselle, joka muuten ei puhu englantiakaan, ja nyt muutaman kuukauden työskenneltyään vähän espanjaa, espanjankielisiä kotitehtäviä. Niitä olen tehnyt välillä tylsistyessäni töissä ja työkaverini on minua auttanut. Työpöytäni sijaitsee kaikkein lähinnä ulko-ovea ja kaikki sisäänastuvat asiakkaat alkavat ensimmäiseksi puhua minulle ja minä katselen epätoivoisena jonkun muun suuntaan, että voisittteko sanoa jotakin, kun itse en yleensä yhtään ymmärrä. Nyt osaan jo sanoa espanjaksi, että hän on kokouksessa tai odottakaa hetki. Sitten haen jonkun muun paikalle. :)


Viime viikolla kertoessani turhautumisestani toimistolla istumiseen minulle sanottiin, että ehkä muutaman viikon päästä voin alkaa mennä jonnekin, mutta ensin espanjani on oltava niin hyvä, että ihmiset ymmärtävät minua. Tarkoitus kai on jossain vaiheessa mennä pitämään työpajoja yhteisöihin, jotka ovat asiakkaitamme. En vain oikein tiedä, miten minun ajatellaan espanjaa oppivan, kun istun kahdeksan tuntia päivässä toimistossa ja kirjoitan englanniksi. Työskentelen tosiaan kahdeksasta viiteen. Noin klo 12-13 on tunnin lounastauko, joka on omaa aikaa ja sen vuoksi koko työpäivän pituudeksi tulee yhdeksän tuntia.

Täällä työskentelen.

Ensimmäinen viikkoni La Esperanzassa

ma 11.9.2017 - pe 15.9.2017

Maanantaina muutin Tegucigalpasta La Esperanzaan. Bussimatka kesti 3 h 40 min. Bussissa ei ollut ilmastointia eikä wc:tä. Täällä tiet ovat ihan hirmuisen mutkaisia, serpentiiniteitä. En voi oikein hyvin noilla matkoilla. Astuessani ulos bussista oli vastassa paljon ihmisiä, jotka kyselivät haluaisinko taksin tai olenko jatkamassa matkaani toiseen kaupunkiin ja mihin olen menossa ja miten. Ensimmäistä kertaa ympärilläni ei ollut ketään, joka puhuisi englantia. Joku otti matkalaukkuni syliinsä, enkä tiennyt minne se oikein on matkalla. Kantoi sen tietenkin ystävällisesti odotustilaan ja näytti, että voisin istua siinä odottamassa. Host-siskoni oli laittanut viestin, että hänen matkansa voi kestää aika kauan kaatosateen vuoksi. Pian hän kuitenkin tuli taksilla minua noutamaan. Taksin saaminen sateella ei ole niin helppoa.

Matkalla poimimme host-siskoni hollantilaisen poikaystävän mukaan ja jatkoimme matkaamme kotiin. Oikeasti asun ihan kävelymatkan päässä bussiasemasta. Kaatosateen ja matkatavaroideni takia vain käytimme taksia. Illalla tapasin myös host-äitini.

Tiistaina minun oli tarkoitus aloittaa vapaaehtoistyöprojektissani. Aamulla klo 10 oli sovittuna tapaaminen koko projektin pomon kanssa. Olimme tietysti 10 minuuttia myöhässä niin kuin täällä vähän tapana on. No ei ollut myöskään paikalla henkilö, jonka kanssa minulla oli tapaaminen. Joku toimistolta soitteli hänelle ja noin 10 minuuttia myöhemmin hän tuli paikalle. Host-siskoni oli onneksi tulkkina mukana. Viivyimme siellä 10 minuuttia ja minulle sanottiin, että voisin aloittaa torstaina, koska silloin on paikalla ainoa ihminen, joka työpaikallani puhuu englantia.

Matka työpaikalleni on noin 15 min kävellen. Tuolla matkalla ohitimme host-isovanhempieni talon sekä isoisän kaupan. Hänet tapasin siellä ja pian tuli isoäiti kadulla vastaan. Jatkoimme matkaamme ja pian olimme host-äitini kaupalla. Siellä tapasin kauppa-apulaisen sekä host-siskoni nannyn, joka on häntä pienenä hoitanut. Kaikki nämä paikat ja ihmiset siis mahtuivat työmatkani varrelle.

Lopun päivää ja myös keskiviikon vietin host-siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa. Joka kerran, kun heidän kanssaan liikuin minnekään, tuli aina uusi sukulainen vastaan milloin missäkin, kadulla, kaupassa ja jopa souvenir-shopissa. Kävimme host-äitini kaupalla ja lounastimme isovanhempien luona. Heidän talonsa vieressä on tosiaan isoisän rautakauppa, jossa myös yksi serkuista työskentelee.

Host-siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa kävimme myös keskuspuistossa.

Keskiviikkoaamuna olimme matkalla katsomaan paraatia, kun vastaamme tuli host-setä ja hänen kanssaan henkilö nettiyhtiöstä. Hän oli siis pari tuntia myöhässä, joten ei odotettu häntä enää saapuvaksi. Palasimme siispä kotiin ja saimme toimivan netin. Paraati vain jäi näkemättä.

Tiistai-iltana host-siskoni kutsui pari naapurustossa asuvaa ystävää illalliselle, jotta tutustuisin myös heihin.
En sitten tullut ihmisiä kuvanneeksi. :D Näitä ruokakuvia kyllä riittää.

Keskiviikkona valmistimme isovanhempien luona lounaaksi lasagnea.

Illalla söimme läheisestä ravintolasta haetut baleadat kynttilänvalossa,
koska sähköjä ei ollut.

Torstaina aloitin työni. Tai no miten sen nyt sanoisi. Yritin. Eihän siellä ollutkaan paikalla se henkilö, joka puhuu englantia eikä myöskään pomomme. Lähes kuukauden ehdin olla maassa ennen kuin päädyin tilanteeseen, jossa kukaan ympärilläni ei puhu englantia. Maanantaina oli se pieni hetki bussiasemalla ja nyt tämä. Käytimme aika paljon Google Translatoria. Kielikään ei edes ollut ongelma, vaan se että kukaan ei tiennyt mitä voisin tehdä. Minulle sanottiin vain: "Wait.". Minä sitten odotin, seitsemän tuntia sinä päivänä. Välillä kävin isovanhempian luona lounaalla ja palasin taas odottamaan. Neljän aikaan kysyin, voisinko nyt lähteä kotiin, kun pomomme oli alustavasti puhunut, että voisin siihen asti työskennellä. Muut jäivät sinne vielä viiteen saakka.

Yksi työpäiväni kohokohdista oli, kun sain auttaa yhtä työkavereistani tekemällä joitain check-merkkejä paperille ja etsimällä samoja nimiä toisesta paperista. Toinen kohokohta oli se, kun sain auttaa yhden toimistotuolin kasaamisessa. Kolmas kohokohta (tai oikeastaan tämä oli ensimmäinen) oli se kun työkaverini kutsui minut katsomaan seuraavan päivän paraatia kanssaan. Olin erityisen iloinen kutsusta, koska meillä ei ole yhteistä kieltä. Ihanaa, että hän halusi kuitenkin kutsua minut.

Viimeinen yhteinen illallisemme pitkään aikaan.
Host-siskoni ja hänen poikaystävänsä lähtivät aikaisin perjantai-aamuna takaisin Eurooppaan.

Host-siskoni oli vuoden ICYE:n vapaaehtoisena Saksassa. Vapaaehtoisvuoden päätyttyä hän tuli poikaystävänsä kanssa Hondurasiin vain kolmen viikon lomalle. Hän sai nimittäin Saksan vapaaehtoistyöpaikastaan töitä ja muutti sinne pysyvästi. Asun nyt siis kahdestaan host-äitini kanssa. Minulla on myös host-veli, jota en ole vielä tavannut, koska hän asuu perheensä kanssa Yhdysvalloissa.

Perjantaina 15.9. oli vapaapäivä, koska silloin on Hondurasin itsenäisyyspäivä. Sen kunniaksi oli paraati. Ainakin La Esperanzassa oli paraatit myös keskiviikkona ja torstaina. Tätä perjantain paraatia olin siis menossa työkaverini kanssa katsomaan. Olin vähän myöhässä ja laitoin viestin siitä. Keskustelumme uudesta tapaamisajasta ja -paikasta jäi kuitenkin kesken, kun työkaverini puhelin lakkasi toimimasta. Luulen, että yhteydet vain olivat tosi heikot, kun oli niin paljon ihmisiä samassa paikassa. Myös omani toimi vähän heikosti. Emme siis oikein tienneet, missä nähdä ja mihin aikaan. Myöhemmin selvisi, että olimme olleet parin minuutin sisällä samassa paikassa, mutta emme koskaan löytäneet toisiamme.

Tältä se paraati näytti. Ihmisillä on sateenvarjot suojaamassa auringon kuumuudelta. En oikein ymmärrä.

Jonkin aikaa paraatia katseltuani päädyin jonkun paikallisen kanssa tänne. Ei ihan helpointa reittiä ylös.

Tänne oli kuitenkin koko ajan tarkoituksemme mennä.

Alaspäin menimme ihan portaita. Nekään tosin eivät ole ihan helpoimmat koko matkalta.

Uusin perheeni, tai siis pieni osa siitä.
Kuvassa takana host-siskoni, edessä vasemmalta host-isoäiti, host-äiti ja host-isoisä.