Elämää La Esperanzassa, osa 1

Tiistai 14.11.2017

Kaksi kuukautta olen nyt asunut tässä kaupungissa asunut ja yhtä kauan projektissani työskennellyt. Aloitetaan siitä työstä. Tarkoitushan oli, että työskentelisin yhteisöjen parissa, muun muassa auttaen erilaisten terveysteemaisten työpajojen järjestämisessä. Tarkoitus oli myös, että pääsisin tutustumaan siihen työhön, mitä kaikkea muuta tässä organisaatiossa tehdään.

Kaksi kuukautta on mennyt, enkä vieläkään ole noita asioita tehnyt. En tiedä kovinkaan paljoa enempää siitä, mitä muut täällä puuhailevat kuin mitä tiesin kaksi kuukautta sitten. Kahtena päivänä olin paikallisessa koulussa, mikä ei millään tavalla liittynyt tähän organisaatioon. Yhtenä päivänä olin siellä turistipaikassa "näyttelemässä". Ne ovat olleet ainoat hyvät päivät täällä. Muuten olen istunut tässä toimistossa.

Työpöytäni ääressä. Ovessa on tummennettu lasi, jottei varmasti tule auringonvaloa tai -lämpöä sisälle.

Kerroinkin jo alkuun kirjoitelleeni koneelleni englanniksi aiheista henkilökohtainen hygienia ja ensiapu. Siitä tulee nyt neljä viikkoa, kun lähetin paikalliselle koordinaattorille pitkän viestin, jossa kerroin työnkuvastani, joka ei yhtään vastaa sitä, mitä oli tarkoitus. Kerroin myös, etten usko tämän tilanteen tulevan muuttumaan ja että minusta tuntuu, että olen nyt vain ihan tosi väärässä paikassa.

Edelleen istun tässä toimistossa odottamassa ja minä todellakin vain istun ja odotan. Mitä olenkaan tehnyt tuon ensimmäisen viestin lähettämisen jälkeen? Maanantaina tulin toimistolle puolen päivän jälkeen. Istuin ja odotin, ei ollut mitään tekemistä koko päivänä. Opiskelin sitten itsekseni espanjaa. Tiistaista perjantaihin skannasin puhelimellani papereita, yli 700 sivua ehdin skannata. Minut ohjeistettiin tallentamaan jokainen tiedosto erikseen ja nimeämään ne ja lähettämään sitten eteenpäin. Näin tein ja perjantaina ennen toimistolta lähtöäni minulle kerrottiin, että kaikki saman ihmisen tiedostot (25-30) halutaankin yhdeksi pdf:ksi. Okei, teen nyt sitten niin. Olin vain tehnyt ihan tosi paljon turhaa työtä. Tuolla viikolla sähköt olivat poissa noin 1,5 vuorokautta, joten kaikki akut alkoivat olla aika tyhjinä ja sitten vain odoteltiin sähköjen palautumista toimistolla istuen.

Seuraavan maanantaina palasin toimistolle ja minulle kerrottiin, että voisin deletoida koko edellisen viikon työni, koska ei niissä papereissa ollutkaan kaikkia tarvittavia tietoja. Sitten taas istuin ja odotin, että joku oikeasti tietäisi, mitä ollaan tekemässä ja että papereissa olisi kaikki oikeat tiedot. Ensimmäiset neljä tuntia istuin ja odotin. Kävin syömässä ja jossain kohtaa sen jälkeen aloin taas skannata. Sen viikon taas skannasin. Tuhansia skannattuja sivuja, oli hieman turhauttavaa saada eteensä taas ne samat paperit. Onneksi joku muu skannasi suurimman osan niistä jo kertaalleen skannaamistani. Täällä on nyt neljä opiskelijaa tekemässä harjoitteluaan ja niiden kanssa olen tätä hauskaa skannauspuuhaa tehnyt. Hylkäsin tuona maanantaina oman työpöytäni, jotta on edes seuraa ja voin toisinaan puhuakin jollekin.

Ensimmäiset 700 sivua skannattuna. Ne, jotka sitten myöhemmin deletoin.

Taas ne samat paperit.

 

Lasken päiviä, että pääsen pois.

Työkavereiden kanssa lounaalla. (Tai yksi ei ole töistä.)

Seuraavan viikon maanantaina saimme vihdoin tämän skannausurakan valmiiksi. Ei varmaan enää voisi pahemmaksi mennä, eihän? Tiistaina meidän haluttiin tekevät pääsylippuja. 300 vihreää ja 450 keltaista, leimat molemmille puolille. 1500 leimaa. Tämän teimme yhdessä kahden opiskelijan kanssa. Minä piirtelin viivat, joku muu käytti leikkuria ja yhdessä leimailtiin. Jokainen aamuni alkaa odottamisella. Minulle sanotaan, että odota niin joku kertoo, mitä voit tehdä. Odotusaika vaihtelee puolesta tunnista useampaan tuntiin. Myös jokaisen jutun valmiiksi saatuani odotan saman verran.

Keskiviikkoni alkoi taas tuttuun tapaan istumalla ja odottamalla. Sitten minulle kerrottiin, että tänään halutaan 1500 sinistä lippua. Tarkoittaa 3000 leimaa. Sitten taas piirtelin viivoja ja leimasin. Tuon päivän leimausurakan tein enimmäkseen yksin. Kaksi työntekijää tuli hetkeksi auttamaan. Toinen leikkasi liput käyttökelvottomiksi ja leimaamansa liput olivat myös käyttökelvottomia. Toinen leimasi vain osan leimaamistaan käyttökelvottomiksi. Kiitos vain, mutta älkää pliis tuhotko kaikkea tekemääni työtä. Sitten tein vähän lisää lippuja. Tuona päivänä piti mennä pari kertaa vessaan itkemään ja lopulta kysyin, voinko lähteä aiemmin kotiin. Tietysti vasta sitten, kun olin huulta purren leimannut kaikki ne tuhannet tarvittavat leimat.

Arvatkaa mitä tein torstaina? Istuin ja odotin. Sitten sain eteeni muovipusseja, jotka piti numeroida. 152 numeroa. Siinä oli päivän työni. Sitten taas istuin ja odotin. Puolen päivään aikaan lähdin syömään ja lähetin työpaikkani yhteyshenkilölle viestin, että voisinko pitää seuraavan päivän vapaata. Minulla on täällä kaksi yhteyshenkilöä, mutta ne harvemmin ovat toimistolla ja silloin kun ovat, niin niillä on aina tapaamisia. En enää palannut toimistolle tuolla viikolla. Iltapäivällä minulla oli espanjan tunnit ja perjantain pidin vapaata.







Olin vielä maanantainakin vapaalla, koska yhteyshenkilöni eivät olleet toimistolla. Kyselin viestillä, että onkohan minulle jotain tekemistä, kun en haluaisi mennä vain istumaan ja odottamaan. Minulle vastattiin, että voisin pitää vielä tämän päivän vapaata.

Tiistaina (tänään 14.11.) tulin toimistolle. Arvaatteko mitä minulle sanottiin? Joo, sanotttiin, että odota. Yritin kyllä soittaa jo kotoa välttääkseni tämän, mutta ei ollut signaalia. Sekin on ihan tavallista täällä, mutta erityisesti nyt kun en voi käyttää omaa puhelintani. Siitä loppui akku ja unohdin laturini viikonloppuna Tegusiin. Täällä ei tietystikään ole kellään puhelimeeni sopivaa laturia. Löysin kotoa host-siskoni vanhan puhelimen. Sillä voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Niin siis voi, jos sattuu olemaan signaalia.

Tulikin jo niin paljon tekstiä, että kirjoitan täällä asumisesta ihan oman tekstinsä.

Tämä on lempijuttuni töissä, kun pöydälleni ilmestyy syötävää.