Auttamisen vaikeus

Viime viikolla koin ensimmäisen rankkasateen töissä. Tähän saakka olen ollut onnellinen siitä, että näillä asukkailla on edes katto päänsä päällä. Mutta kun sekin katto vuotaa ja vettä tulvii sisään ovista ja ikkunoista, katosta ja lattianraoista. Aina välillä on kaiken tämän keskellä tosi voimaton olo. Lattian jälkeen kuivailin omia kyyneleitäni.

Kuten jo aiemmin kerroin, vihanneksia ei ole juuri ruokalautasilla näkynyt. Leipääkään heillä ei ole koskaan. Suomessahan on kaikenlaisia lakeja, mitkä saavat kaupat lukitsemaan roskalaatikoitaan ja sen sellaista, ettei kukaan vain saa sieltä mitään syötävää. Ajattelin, josko täällä asiat olisivat toisin. Josko olisi mahdollista, että ruokakaupat voisivat lahjoittaa noita leipiä ja vihanneksia, jotka edelleen ovat syömäkelpoisia, mutta eivät myyntikelpoisia parasta ennen päivän tultua. Täällä yritykset välttyvät jonkun veron maksamiselta, jos he tekevät jotakin tällaista yleishyödyllistä, kuten erilaisten lahjoitusten antaminen.

Yhdestä kaupasta kerrottiin, että helposti pilaantuvia tuotteita, eli juuri noita tiedustelemiani, ei lahjoiteta. Toinen lähde kertoi, että ainakin siinä kaupassa noihin myynnistä poistettaviin tuotteisiin lisätään aina jostakin rikkimenneestä pesuainepurkista pesuainetta. Siellä on jopa työntekijä, jonka työtehtäviin kuuluu varmistaa, että näin todella tehdään.

Hondurasissa noin 60 prosenttia asukkaista elää köyhyydessä. Samaan aikaan syömäkelpoista ruokaa myrkytetään. Edelleen kyynelet nousevat silmiini ihan joka kerran, kun ajattelen tätä.

Taisin jossain aiemmassa tekstissä jo mainita, että hondurasilaiset ovat aivan äärimmäisen optimistisia. Poikaystäväni on yksi sellainen. Hän sanoi, että voisimme olla tästä asiasta yhteydessä johonkin kongressin edustajaan. Itse en uskonut, että siitä olisi mitään hyötyä, mutta ainahan voi yrittää. Siitä viestistä on nyt pari kuukautta. Ei ole vastausta näkynyt tai kuulunut.

Sveitsiläinen vapaaehtoinen järjesti kotimaassaan keräyksen, jonka tuotot lahjoitettiin hänen hondurasilaiselle vapaaehtoistyöpaikalleen syöpälapsisäätiölle. Keräyksestä hän kertoi kirjoittamassaan sveitsinsaksankielisessä blogissa. Aika kätevää, koska pieni raha Sveitsissä tai Suomessa on täällä aika iso.

Mieleeni kuitenkin nousi Suomen rahankeräyslaki ja kuuliaisena kansalaisena otin yhteyttä Suomen poliisiin. Tarkemmin ottaen poliisihallitukseen, jonka vastuulla ovat valtakunnalliset rahankeräysluvat. Vastauksena sain, että lupa tarvitaan aina, kun lahjoituksia pyydetään Suomessa oleskelevilta henkilöiltä. Sillä ei ole väliä kuka keräyksen järjestää tai mihin maahan varoja kerätään. Näitä lupia myönnetään vain yhdistyksille tai säätiöille, ei yksityishenkilöille, eikä yrityksille. Poliisihallituksen sivut myös kertovat rahankeräyslupakäsittelyiden ruuhkautuneen ja käsittelyajat ovat 5-6 kuukautta. Ei ole ihan helppoa tämä auttaminen.

Mietinpähän vain, että onneksi on Brother Christmas ry voimassaolevan rahankeräyslupansa kanssa auttamassa Suomessa. Paino sanalla Suomessa. Tavaralahjoituksiin ei tarvita lupia, mutta kuulin, että kahden kilon paketin lähettäminen Suomesta olisi maksanut 50 euroa. En sitten tiedä, mikä on hinta isompien pakettien kohdalla. Rahanlahjoittaminen sentään ei ole vastoin lakia, vain sen pyytäminen on.

Meille on varmaan lähtövalmennusleirillä painotettu, että vapaaehtoisten tekemä työ on riittävää auttamista, eikä meidän tarvitse työpaikoille antaa rahaa tai tarvikkeita. Ei vaikka sitä joskus pyydettäisiinkin. Ainakin jostain se oli mieleeni vahvasti iskostunut.

Ehkäpä juuri siksi koin niin suurena vääryytenä sen, että itselläni ei ollut vaihtoehtoa. En vain voi tehdä työtäni ilman minkäänlaista käsihygieniaa, ja koska noita hygieniatarvikkeita ei työpaikallani ollut, olin pakotettu ne itse ostamaan. Olin asiasta yhteydessä paikalliseen ICYE:en ja aluksi minulle vain ehdotettiin työnkuvani muuttamista. Ei, ei se auta. Kahdeksan tunnin työpäivän aikana minun on syotävä ja käytävä wc:ssä. Kaikkien niiden bakteerien keskellä edes kädet on voitava pestä. Ei enää uusia suolistotulehduksia, kiitos. Lopulta pari viikkoa sitten ICYE:n koordinaattori oli minuun yhteydessä ja kertoi, että ICYE tulee laittamaan tililleni vähän rahaa, jotta voin ostaa itselleni saippuaa sekä omaan käyttööni käsipyyhkeen.

Minulla kyllä oli aluksi ajatus, että tekemäni (vapaaehtois)työ ja vanhusten kanssa viettämäni aika olisi riittävästi. Mutta en minä sitten kuitenkaan voinut vain katsella sivusta, kun välillä asiat tuntuvat olevan jopa hengenvaarallisen huonosti. Verensokeriliuskat ovat kuulemma liian kalliita, eikä niitä kukaan edes osaisi käyttää. Lopulta menin ja ostin uuden mittarin, liuskat ja lansetit. Kaiken, mitä tarvitaan. Liuskoja toki tarvitaan jatkossa lisää, enkä vielä tiedä miten niitä hankitaan. Mutta ainakin näillä päästään alkuun ja voin opettaa hoitajille verensokerinmittauksen ja kaiken siihen liittyvän.

Olen myös kovasti miettinyt kaiken tämän toiminnan jatkuvuutta. Voin toki itse juuri nyt lahjoittaa jotain, mutta edistääkö se näiden vanhusten elämää jatkossa. Kun tämän koko paikan toiminta kuitenkin perustuu niin pitkälti lahjoituksiin, niin sellaisia on kai jotenkin hankittava. Parhaita olisivat jatkuvat lahjoitukset. Sellaiset, että ruokaa tulisi säännöllisesti ja riittävästi. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että myös ihan pieneltäkin tuntuva apu ihan vain juuri tässä hetkessä on oikeasti myös todella tärkeää. Kun yhteiskunta ei tarjoa minkäänlaista tukea, on hyväntekeväisyydellä aika iso rooli.

Haluaisin myös voida hankkia jotain pitkään kestävää, kuten pyörällisen suihkutuolin, jotta toisen asukkaan ja työntekijän ei tarvitsisi enää aamuisin kantaa yhtä asukkaista pesutilaan. Luiska sinne on luvattu tehdä, jos saamme tuolin hankituksi. Noilla kantajilla on jo molemmilla selät kipeinä. Kuulemma jo ennen tätä asukasta, siellä oli toinen kannettava ja varmasti uusia tulee. Kynnet olisi helpompi leikata, jos olisi kynsileikkurit. Parrat olisi helpompi ajaa, jos olisi partakone tai höyliä. Alusvaatteet voisi vaihtaa useammin tai edes käyttää joka päivä, jos niitä olisi riittävästi.

Selvittelemme parhaillaan mahdollisuutta järjestää Noche Benéfica (hyväntekeväisyysilta) jossakin ravintolassa. Kerron myöhemmin, miten sen kanssa käy. En oikein uskalla enää odottaa mitään, mutta aina voi toivoa.