Kysymyksiä ja vastauksia

Tällä kertaa ajattelin vastailla minulle usein esitettyihin kysymyksiin.

Miksi halusin ulkomaille tekemään vapaaehtoistyötä?

Olin oikeastaan haaveillut vapaaehtoistyöstä ulkomailla jo aika kauan, mutta olin aina ajatellut sen olevan niin kallista, ettei minulla olisi siihen varaa. Pidin myös outona ajatusta siitä, että minun täytyisi maksaa niin paljon siitä, että voin auttaa. En ajattele niin enää.

Olin juuri valmistumassa, enkä oikein tiennyt mitä tekisin elämälläni seuraavaksi. Huomasin vain haaveilevani koko ajan ulkomaista. Tein kuukauden mittaisen matkan Euroopassa. Olin jo sitä ennen katsellut vapaaehtoistyöpaikkoja. Palattuani lokakuussa Barcelonan lämmöstä Suomen kylmyyteen oli aika selvää, että jonnekin lämpöön minun on päästävä ja lähetin hakemuksen vapaaehtoistyöhön Latinalaiseen Amerikkaan.

Ulkomaille halusin, koska halusin nähdä jotain uutta, tutustua uuteen kulttuuriin ja päästä pois Suomen kylmyydestä. Vapaaehtoistyöhön halusin, koska ihmisten auttaminen on itselleni tärkeää. Se on myös mahdollisuus päästä elämään paikallista arkea aivan toisella tavalla kuin pelkästään matkailemalla. Se on mielestäni myös aika helppo tapa, koska vapaaehtoistyöorganisaatio järjestää kaiken melko pitkälti valmiiksi.

Miksi Honduras?

Olin aiemmin matkustanut vain Euroopassa, mutta siellä sitäkin enemmän. Siksi halusin nyt jonnekin Eurooppaa kauemmas. Halusin myös päästä tutustumaan johonkin täysin erilaiseen kulttuuriin ja maahan, josta minulla ei ollut ennestään juuri mitään käsitystä. Latinalainen Amerikka oli itselleni sellainen suuri ja tuntematon. Ajattelin myös espanjan kielen olevan helpompi oppia kuin esim. monet kielet Aasiassa ja siitä voisi olla enemmän hyötyä myös jatkossa.

Valitsemallani vapaaehtoistyöorganisaatiolla oli projekteja tietyissä maissa. Muutama suomalainen hakija halusi tiettyihin maihin ja koska paikkoja on vain rajoitetusti, jäi itselleni lopulta kaksi vaihtoehtoa. Ne olivat Bolivia ja Honduras. Jostain syystä Honduras houkutteli itseäni enemmän. Ehkä siihen hieman vaikuttivat merenrannat, joita Boliviassa ei ole ja se, että olin joistain blogeista lukenut, että bolivialaisissa on enemmän samaa suomalaisten kanssa kuin muissa latinoissa yleensä. Enhän minä mitään samaa halunnut, vaan juuri jotain täysin erilaista.

Minun haluttiin lukevan, mitä ulkoministeriön matkustustiedote sanoo Hondurasista sekä juttelevan aiemmin Hondurasissa vapaaehtoisena olleen suomalaisen kanssa, jotta olisin varmasti tietoinen Hondurasin turvallisuustilanteesta ennen kuin teen päätökseni. Minulle ehkä vähän yritettiin suositella sitä Boliviaa ja näytettiin samalla, mitä se tiedote sanoo Boliviasta. Se kun voisi olla turvallisempi vaihtoehto, mutta jostain syystä Honduras kovasti kutsui minua. Nyt olen todella onnellinen, että valitsin juuri tämän maan.

Mitä tämä maksaa?

Ennen tänne tuloani maksoin vapaaehtoistyöohjelmamaksun, jonka suuruus vaihtelee vähän maittain. Latinalaisen Amerikan maihin vuoden ohjelmasta se oli tuolloin hiukan alle 5000 euroa. Vapaaehtoistyöohjelman hintaan kuuluu ylläpito eli asuminen ja ruoat host-perheessä, matkavakuutus, pieni taskuraha (täällä noin 20 €/kk), tarvittaessa työmatkakulut sekä koulutusten kustannukset matkoineen.

Suomessa meillä oli neljän päivän lähtövalmennusleiri sekä tämän jälkeen on paluuleiri. Hondurasissa oli alkuun kolmen viikkoa “kielikurssia” ja muuta orientaatio-ohjelmaa. Kaikki tuolloin tehdyt matkat ja sisäänpääsyt meille maksettiin. Meillä on ollut jo viikonlopun kestävät alku- ja välileirit, joiden ylläpidot kuuluvat ohjelmamaksuun. Lisäksi Hondurasin ICYE järjesti meille ilmaisen viikonloppuleirin merikilpikonnakeskukseen ja jäljellä on vielä loppuleiri. Nyt ajateltuna se noin 5000 euroa tästä kaikesta ja koko vuoden asumisesta ei olekaan niin kovin paljoa. Itse vapaaehtoistyöntekemisestähän tässä ei makseta, eivätkä vapaaehtoistyöpaikat saa tästä muuta kuin työpanoksemme.

Nämä maksoin ennen tänne tuloani:

-  ohjelmamaksu n. 5000 €
-  lennot (menolento n. 473 €, paluulentoa en ole vieläkään ostanut)
- ESTA (matkustuslupa Yhdysvaltoihin, pakollinen lennettäessa USA:n kautta) 14 USD
-  rokotukset:
   *  A+B-hepatiitti (kolme rokotetta) yhteensä n. 150 €
   *  keltakuume (ei pakollinen Hondurasiin) en muista hintaa
   *  lavantautirokote (kolme kapselia suun kautta) n. 30 €
-  passin uusinta n. 40 € + passikuvat 10 €
-  rikosrekisteriote 12 € + apostille 13 €
-  lääkärintodistus / terveyskeskusmaksu (en muista paljonko tämä oli)
-  espanjan kurssit (kurssit 2-4 iltalukiossa) 100 €
   *  oppikirja & harjoituskirja yht. n. 100 € (espanjan opiskeluani sponsoroitiin mm. joululahjana)
-  matkatavaravakuutus (vakuutettavan summanhan voi itse valita, en muista paljonko tästä maksoin)
-  viisumi n. 160 € (tämän maksoin vasta Hondurasissa)

Täällä rahaa kuluu sen verran kuin sitä itse haluaa matkailuun ja vapaa-aikaan käyttää.

Hintataso Hondurasissa?

Suomeen verrattuna hintataso on tietysti todella halpa. Aina välillä huomaan ajattelevani, että onpa joku kallista, koska hondurasilaisittain on, mutta jos ajattelen summan euroissa, niin ei täällä taida mikään olla kovin kallista. Toisaalta täällä on maksettava aika paljon hyvästä koulutuksesta ja sairaanhoidosta. Mitään ei saa ilmaiseksi ja lääkkeet ja apuvälineet ovat kalliita. Sanoisin, että hondurasilaisille tämä on kallis maa, mutta matkailijoille halpa.

Täällä myös palkat on todella pieniä ja niillä on usein vaikea tulla toimeen. Minulta on kysytty myös miksi teen ilmaiseksi sitä työtä, mihin minulla on koulutus ja voisin saada siitä palkkaakin. Itse asiassa olen täällä varmasti vapaaehtoisena paremmassa asemassa kuin työntekijänä. Hoitajat työpaikallani tekevät 24 tunnin vuoroja (joka toinen vuorokausi), mutta saavat niin pientä palkkaa, että sillä olisi lähes mahdotonta maksaa vuokraa minkäänlaisesta asunnosta turvallisella alueella ja ostaa vielä ruokaakin. Silloin olisi varmasti käytettävä paikallisbussejakin. Itse en niitä käytä, koska ei ole mikään pakko. Sekään kun ei ole kovin turvallista. Se on yksi niistä jutuista, mikä rajoittaa elämää aika paljon. Niin ja olen ollut tosi paljon kipeänäkin, eikä täällä taideta makseta palkkaa tai mitään muutakaan, jos ei käy töissä. Ei kannattaisi sairastua.

Matkailu täällä voi olla tosi halpaa tai tosi kallista. Manner-Hondurasissa ja Utilalla yleensä törmää vain minimibudjetilla matkaaviin reppureissaajiin, kun taas Roátanilla pysähtyvät Karibianmeren loistoristeilijät ja sinne on myös suoria kansainvälisiä lentoja. Kyllä täälläkin jotkut liftaa ja couchsurffaa. Itse ehkä jättäisin sen liftaamisen täällä väliin, eivät ne bussitkaan kalliita ole. Niitä on tosin hyvin erihintaisia ja turvallisuuden vuoksi suosittelisin ne ihan halvimmat jättämään väliin. Majoitusta löytyy myös yleensä kaikenhintaista.

Monissa turistipaikoissa on eri hinnat ulkomaalaisille kuin paikallisille ja ne voivat olla jopa moninkertaiset. Itselleni hinnat ovat samat kuin hondurasilaisille, koska asun täällä, mutta eivät ne ulkomaalaishinnatkaan kai kovin suuria ovat.

Mitä ajattelen Hondurasista nyt?

Hondurasissa on paljon hyvää ja pala Hondurasia tulee varmasti aina säilymään sydämessäni. Silti minusta tuntuu, että haluaisin ehkä tykätä tästä maasta vähän enemmän kuin nyt kuitenkaan tykkään. Ehkä niitä hyviä juttuja osaa paremmin arvostaa sitten, kun on hetkeksi saanut vähän etäisyyttä tähän kaikkeen.

Honduras on ihan tosi kaunis maa ja täällä on paljon vihreää luontoa. Maya-kaupungin rauniot ovat aika ainutlaatuisia. Niitä ei monesta maasta löydy. Omia lemppareitani ovat Karibianmeri ja sen rannat sekä Bay Islandit ja etelässä Tyyneenmereen kuuluva Fonsecan lahti sekä sen rannat ja saaret, lukuisat vesiputoukset ja kansallispuistot ympäri maata sekä trooppinen ilmasto. Niin ja tietysti ihmiset. Ehdottomasti parhainta on tapaamani ihanat ihmiset. Yleisesti ihmiset täällä ovat todella avoimia, ystävällisiä, auttavaisia ja välittäviä.

En mielelläni sanoisi mitään ikävää tästä maasta, kun tuntuu että kaikki muut (varsinkin ulkomaalaiset) jo tekevät niin. Olen tavannut jonkin verran matkailijoita, jotka ovat vain ohikulkumatkalla, koska joku on kertonut, että täällä on liian vaarallista, eikä mitään nähtävää tai sitten he matkailevat vain Bay Islandeille, jotka ovat vain pieni ja hyvin erilainen pala Hondurasia. Aina tuntuu siltä, että minun on puolustattava Hondurasia, että tulkaa, nähkää ja kokekaa. Täällä on myös paljon hyvää ja itselläni on vieläkin monta paikkaa, joihin ehdottomasti haluan ehtiä täällä matkailla. En minä täällä loppuelämääni voisi kuvitella asuvani, mutta olen todella onnellinen, että tulin ja suosittelen myös muille.

En kuitenkaan voi jättää mainitsematta niitä ikäviä juttuja, koska ne ovat niin iso osa elämää täällä. Turvallisuus tai turvattomuus on yksi niistä isoimmista, mutta siitä kirjoitan vähän alempana. Marraskuun lopun vaalit ja niitä seuranneet tapahtumat opettivat paljon maan poliittisesta tilanteesta, siihen liittyvästä korruptiosta ja heikoimmassa asemassa olevien ahdingosta. Työni kautta olen nähnyt millaista on elää ilman minkäänlaista sosiaaliturvaa, eikä se oikeastaan rajoitu vain töihin. Minusta tuntuu, että jokaisesta hondurasilaisesta perheestä löytyy todella synkkiä ja surullisia tarinoita.

Tiesinhän minä tulevani kehitysmaahan ja että suurimmalla osalla ihmisistä ei ole täällä mitenkään helppo elämä, mutta sen näkeminen joka päivä, niin töissä kuin vapaa-ajalla, on toisinaan aika raskasta. Epätasa-arvo ja kaikki se epäoikeudenmukaisuus ovat olleet itselleni ehkä niitä vaikeimpia juttuja ja sen hyväksyminen, että itse ei voi tehdä kovin paljoa tilanteen muuttamiseksi.

Yksi vapaaehtoinen sanoi jo puoli vuotta sitten, että hän olisi ihan valmis jo lähtemään. Ensi kuussa hän ja pari muuta ovat palaamassa kotimaihinsa. Toinen heistä sanoi, ettei hän aio tulla enää koskaan takaisin. Se on aika surullista, mutta kyllä minä tavallaan ymmärränkin. Minulla on vielä joitain juttuja, joita haluan tehdä töihini liittyen ja haluan vielä matkailla joihinkin paikkoihin Hondurasissa ja sen jälkeen muualla Keski-Amerikassa. Mutta ei minulla muuten oikeastaan ole enää mitään, mitä odottaisin ajaltani täällä. En oikein usko, että tulisin kaipaamaan arkeani täällä. Siihen toki vaikuttaa paljon se, että olen ollut niin paljon sairaana, ja sairaana kaikki on vähän ikävämpää.

Onko täällä tosiaan niin vaarallista?

Ensimmäiset kuukaudet pystyin ihan vilpittömästi sanomaan, että ei. Sitten oli vaalit. Eikä niissäkään sinänsä mitään vaarallista, jos vain noudatti presidentin määräämää ulkonaliikkumiskieltoa eikä osallistunut mielenosoituksiin. Niissä kuoli kymmeniä ihmisiä, kaikki militaaripoliisien luodeista. Ei ole turvallista osoittaa mieltään tässä maassa, ei varsinkaan maan hallitusta vastaan. Sinä päivänä kun vaalien voittaja lopulta julkistettiin, olimmme elokuvissa. Kukaanhan ei tiennyt, että se tultaisiin kertomaan juuri tuolloin. Pari tuntia jonotimme ruuhkissa ja teimme lukuisia u-käännöksiä, kun kaikki tiet oli tukittu tuliestein. Lopulta totesimme, ettei ole mahdollista päästä kotiin tänä iltana ja yövyimme hotellissa. Seuraavana aamuna joskus neljän aikoihin palasimme kotiin, kun protestoijat olivat vielä nukkumassa.

Ennen tänne tuloani sanoin monille, että ei ehkä kannata googlata Hondurasia tai jos sen tekee, niin kannattaa käyttää vain kuvahakua. Jos ihmiset jotain tietävät Hondurasista, on se yleensä maan turvattomuus. Eiväthän ne väkivalta- ja murhatilastot ynnä muut ihan tuulesta temmattuja ole, valitettavasti. Todella iso osa niistä kuitenkin liittyy huumebisnekseen ja kun et millään tavalla ole osa sitä, niin olet suojassa aika monelta jutulta.

Ensimmäisten viiden kuukauden aikana yksikään vapaaehtoisista ei tullut ryöstetyksi, eikä muutenkaan mitään ikäviä väkivaltatilanteita ollut tullut vastaan, ja kaikilla oli täällä ihan turvallinen olo. Sitten ilmeisesti viikon sisällä kolme vapaaehtoista tuli ryöstetyksi. Kaikki eri tilanteissa ja eri paikoissa. Sen jälkeen niitä on käynyt aika monta lisää. Väkivaltaiset ryöstöt aseella tai puukolla uhaten ovat täällä yleisiä, mutta niistäkin yleensä selviää antamalla rahaa ja/tai puhelimen.

Mitä kauemmin täällä asuu, sen enemmän näkee ja kuulee kaikkea ikävää, mitä ei ehkä koskaan olisi halunnut. Ihan viime viikkoina minusta on alkanut tuntua, että olen aika väsynyt elämään kaiken tämän keskellä. En haluaisi kuulla tai nähdä enää yhtään ikävää juttua lisää. Yritän parhaani mukaan välttyä uutisten näkemiseltä, koska täällä uutiset näyttävät maassa makaavia ruumiita ja aina on jossain sattunut joku onnettomuus. Tiedän kyllä muutenkin ihan riittävän hyvin, mitä tässä maassa tapahtuu, ei minun tarvitsisi jokaista juttua omin silmin nähdä.

Aseita kantavia vartijoita on täällä vähän joka paikassa. Tälläkin asuinalueella lähes jokaisella kadulla on omat vartijansa, jotka kyselevät tuntemattomilta tulijoilta henkilöllisyystodistukset ja mitä he täällä tekevät ennen kuin avaavat portin. Taloja ympäröivät muurit, jotka muistuttavat vankilamuureja. Niiden päällä on vielä sähköiset piikkilanka-aidat. Joissain kaupoissa on jonotettava päästäkseen ulos, kun vartijat tarkistavat jokaisen kuitin ja ostosten täsmäävän. Ostoskeskukset ovat täynnä vartijoita ja kaikilla isommilla liikkeillä on omat vartijansa. Parkkipaikoilla ja kadunvarsilla on aina joku katsomassa autojen perään.

Tavallaan täällä on ihan turvallista, eikä minua täällä pelota. On vain tiedettävä missä, miten ja mihin aikaan on turvallista liikkua. Aika paljon voi itse vaikuttaa siihen, miten turvassa on. Joissain tapahtumissa on hyvä olla varuillaan ja välillä on mietittävä laitanko rahat lompakkoon vai rintsikoihin tai voinkohan käyttää älypuhelinta vai pitäisikö olla halpispuhelin ryöstöjen varalle. En koe, että elämäni täällä olisi mitenkään vaarallista. Se on vain erilaista ja paljon rajoittuneenpaa. Täällä ei voi vain tehdä asioita, vaan aina on ensin mietittävä, onko se turvallista.

Mikä on erilaista Suomessa ja Hondurasissa?

Yleensä vastaan tähän, että kaikki. On vaikea sanoa, mikä näissä maissa olisi yhteistä. Tai on varmaan joitain asioita, jotka ovat kaikkialla maailmassa samoja. Halusin tosiaan maahan, joka olisi mahdollisimman erilainen kuin Suomi ja sen todella sain. Ehkä huomaan joitain samankaltaisuuksia, kun palaan Suomeen.

Sain vinkin, että rakkaus kahviin on yhteistä. Itse en juo kahvia, mutta Suomessahan juodaan asukaslukuunsa nähden määrällisesti eniten kahvia maailmassa. Täällä sitä ei juoda niin paljoa, mutta kahvin laatu sen sijaan on ihan supertärkeä juttu. Kahvinkeittimiä täällä ei ole. Ei siis mitään suodatinkahveja ja kahvipavut jauhetaan kotonakin itse. On myös tietysti tärkeää, että kahvi on hondurasilaista.

Olenko ollut terveenä?

Välillä. Kolme peräkkäistä viikkoa on tämän vuoden työennätykseni. Viime viikon taas vietin sängyn pohjalla. En tiedä, ehtiikö enää uutta ennätystä syntymään, kun aikahan tässä pian loppuu. Kuukausi pitäisi olla vielä lomaakin. Olin ajatellut silloin matkailla, toivottavasti en ole taas sairaana. Kuukausi on näköjään pitkä aika terveenä pysymiseen.

Puhunko espanjaa?

Kun hain tänne, niin en puhunut yhtään. Aloin kyllä käydä iltalukiossa espanjan tunneilla, mutta sekin opiskelu oli aloitettava toisesta kurssista ja kävin siellä aina kun ehdin. Sain kyllä melko hyvin työvuorot soviteltua, niin että pääsin aika paljon, mutta viimeisellä kurssilla en enää käynyt niin paljoa, kun oli usein jotain muuta ja se viimeinen kurssikin loppui jo joskus keväällä. Kesällä en sitten enää opiskellut ja kun tulin tänne, niin tuntui, että olin jo kaiken sen vähänkin ehtinyt unohtamaan. Täällä meillä oli alkuun se “kielikurssi”, joka oli aivan yhtä tyhjän kanssa.

Olenko täällä nyt sitten oppinut? Kai sitä pakostikin vähän oppii, mutta ei minun espanjani kovin hyvää ole. Selviydyn kyllä töissä asukkaiden kanssa, mutta usein myös toivoisin ymmärtäväni kaiken. Tällä hetkellä olen ehkä vähän tyytynyt tähän tilanteeseen. Sängynpohjalla ei ole mikään pakko puhua espanjaa, enkä ole sitä jaksanut oikein opiskellakaan.

Tulenko kaipaamaan jotakin Hondurasista?

Varmasti lämpöä ja tätä ilmastoa yleisesti. Lämmintä merivettä ja rantoja. Tegusin valoja yöllä. Ajattelin ottaa sen tärkeimmän palan Hondurasia mukaani, niin ei tarvitse niin paljoa ikävöidä. Luultavasti naapurin 2-vuotiasta tulee eniten ikävä. Enemmänhän se nyt aikaansa täällä meidän kanssa viettää kuin kotonaan. Varmasti myös edulllista hintatasoa tulee ikävä.

Olenko kokenut koti-ikävää ja mitä asioita kaipaan Suomesta?

En oikein tiedä, mitä koti-ikävä edes on. Kaipaan täällä vaikka ja mitä, mutta toisaalta ne asiat voisivat toteutua myös jossain muualla kuin Suomessa. Tietysti Suomeen paluussa odotan eniten sitä, että näen taas kaikki rakkaat ihmiset, jotka eivät ole täällä. Mutta ei minulla mitään sydäntä raastavaa ikävää kyllä ole. Vähän harmittaa myös missata Suomen kesä. Aika ikävää palata Suomeen juuri kun syksy on tulossa. Ehkä eniten jokapäiväisessä elämässäni kaipaan vapautta. Sitä, että voin mennä minne haluan ja milloin haluan. Kaipaan myös kovasti hiljaisuutta, omaa rauhaa ja omaa kotia. En siis mitään tiettyä kotia, vaan sitä ettei tarvitse asua kenenkään muun kodissa. Kaipaan myös hyvää ruokaa, en mitään tiettyä ruokaa erityisesti. Oikeastaan vain haluaisin mitä tahansa muuta kuin hondurasilaista ruokaa.

Auttamisen vaikeus

Viime viikolla koin ensimmäisen rankkasateen töissä. Tähän saakka olen ollut onnellinen siitä, että näillä asukkailla on edes katto päänsä päällä. Mutta kun sekin katto vuotaa ja vettä tulvii sisään ovista ja ikkunoista, katosta ja lattianraoista. Aina välillä on kaiken tämän keskellä tosi voimaton olo. Lattian jälkeen kuivailin omia kyyneleitäni.

Kuten jo aiemmin kerroin, vihanneksia ei ole juuri ruokalautasilla näkynyt. Leipääkään heillä ei ole koskaan. Suomessahan on kaikenlaisia lakeja, mitkä saavat kaupat lukitsemaan roskalaatikoitaan ja sen sellaista, ettei kukaan vain saa sieltä mitään syötävää. Ajattelin, josko täällä asiat olisivat toisin. Josko olisi mahdollista, että ruokakaupat voisivat lahjoittaa noita leipiä ja vihanneksia, jotka edelleen ovat syömäkelpoisia, mutta eivät myyntikelpoisia parasta ennen päivän tultua. Täällä yritykset välttyvät jonkun veron maksamiselta, jos he tekevät jotakin tällaista yleishyödyllistä, kuten erilaisten lahjoitusten antaminen.

Yhdestä kaupasta kerrottiin, että helposti pilaantuvia tuotteita, eli juuri noita tiedustelemiani, ei lahjoiteta. Toinen lähde kertoi, että ainakin siinä kaupassa noihin myynnistä poistettaviin tuotteisiin lisätään aina jostakin rikkimenneestä pesuainepurkista pesuainetta. Siellä on jopa työntekijä, jonka työtehtäviin kuuluu varmistaa, että näin todella tehdään.

Hondurasissa noin 60 prosenttia asukkaista elää köyhyydessä. Samaan aikaan syömäkelpoista ruokaa myrkytetään. Edelleen kyynelet nousevat silmiini ihan joka kerran, kun ajattelen tätä.

Taisin jossain aiemmassa tekstissä jo mainita, että hondurasilaiset ovat aivan äärimmäisen optimistisia. Poikaystäväni on yksi sellainen. Hän sanoi, että voisimme olla tästä asiasta yhteydessä johonkin kongressin edustajaan. Itse en uskonut, että siitä olisi mitään hyötyä, mutta ainahan voi yrittää. Siitä viestistä on nyt pari kuukautta. Ei ole vastausta näkynyt tai kuulunut.

Sveitsiläinen vapaaehtoinen järjesti kotimaassaan keräyksen, jonka tuotot lahjoitettiin hänen hondurasilaiselle vapaaehtoistyöpaikalleen syöpälapsisäätiölle. Keräyksestä hän kertoi kirjoittamassaan sveitsinsaksankielisessä blogissa. Aika kätevää, koska pieni raha Sveitsissä tai Suomessa on täällä aika iso.

Mieleeni kuitenkin nousi Suomen rahankeräyslaki ja kuuliaisena kansalaisena otin yhteyttä Suomen poliisiin. Tarkemmin ottaen poliisihallitukseen, jonka vastuulla ovat valtakunnalliset rahankeräysluvat. Vastauksena sain, että lupa tarvitaan aina, kun lahjoituksia pyydetään Suomessa oleskelevilta henkilöiltä. Sillä ei ole väliä kuka keräyksen järjestää tai mihin maahan varoja kerätään. Näitä lupia myönnetään vain yhdistyksille tai säätiöille, ei yksityishenkilöille, eikä yrityksille. Poliisihallituksen sivut myös kertovat rahankeräyslupakäsittelyiden ruuhkautuneen ja käsittelyajat ovat 5-6 kuukautta. Ei ole ihan helppoa tämä auttaminen.

Mietinpähän vain, että onneksi on Brother Christmas ry voimassaolevan rahankeräyslupansa kanssa auttamassa Suomessa. Paino sanalla Suomessa. Tavaralahjoituksiin ei tarvita lupia, mutta kuulin, että kahden kilon paketin lähettäminen Suomesta olisi maksanut 50 euroa. En sitten tiedä, mikä on hinta isompien pakettien kohdalla. Rahanlahjoittaminen sentään ei ole vastoin lakia, vain sen pyytäminen on.

Meille on varmaan lähtövalmennusleirillä painotettu, että vapaaehtoisten tekemä työ on riittävää auttamista, eikä meidän tarvitse työpaikoille antaa rahaa tai tarvikkeita. Ei vaikka sitä joskus pyydettäisiinkin. Ainakin jostain se oli mieleeni vahvasti iskostunut.

Ehkäpä juuri siksi koin niin suurena vääryytenä sen, että itselläni ei ollut vaihtoehtoa. En vain voi tehdä työtäni ilman minkäänlaista käsihygieniaa, ja koska noita hygieniatarvikkeita ei työpaikallani ollut, olin pakotettu ne itse ostamaan. Olin asiasta yhteydessä paikalliseen ICYE:en ja aluksi minulle vain ehdotettiin työnkuvani muuttamista. Ei, ei se auta. Kahdeksan tunnin työpäivän aikana minun on syotävä ja käytävä wc:ssä. Kaikkien niiden bakteerien keskellä edes kädet on voitava pestä. Ei enää uusia suolistotulehduksia, kiitos. Lopulta pari viikkoa sitten ICYE:n koordinaattori oli minuun yhteydessä ja kertoi, että ICYE tulee laittamaan tililleni vähän rahaa, jotta voin ostaa itselleni saippuaa sekä omaan käyttööni käsipyyhkeen.

Minulla kyllä oli aluksi ajatus, että tekemäni (vapaaehtois)työ ja vanhusten kanssa viettämäni aika olisi riittävästi. Mutta en minä sitten kuitenkaan voinut vain katsella sivusta, kun välillä asiat tuntuvat olevan jopa hengenvaarallisen huonosti. Verensokeriliuskat ovat kuulemma liian kalliita, eikä niitä kukaan edes osaisi käyttää. Lopulta menin ja ostin uuden mittarin, liuskat ja lansetit. Kaiken, mitä tarvitaan. Liuskoja toki tarvitaan jatkossa lisää, enkä vielä tiedä miten niitä hankitaan. Mutta ainakin näillä päästään alkuun ja voin opettaa hoitajille verensokerinmittauksen ja kaiken siihen liittyvän.

Olen myös kovasti miettinyt kaiken tämän toiminnan jatkuvuutta. Voin toki itse juuri nyt lahjoittaa jotain, mutta edistääkö se näiden vanhusten elämää jatkossa. Kun tämän koko paikan toiminta kuitenkin perustuu niin pitkälti lahjoituksiin, niin sellaisia on kai jotenkin hankittava. Parhaita olisivat jatkuvat lahjoitukset. Sellaiset, että ruokaa tulisi säännöllisesti ja riittävästi. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että myös ihan pieneltäkin tuntuva apu ihan vain juuri tässä hetkessä on oikeasti myös todella tärkeää. Kun yhteiskunta ei tarjoa minkäänlaista tukea, on hyväntekeväisyydellä aika iso rooli.

Haluaisin myös voida hankkia jotain pitkään kestävää, kuten pyörällisen suihkutuolin, jotta toisen asukkaan ja työntekijän ei tarvitsisi enää aamuisin kantaa yhtä asukkaista pesutilaan. Luiska sinne on luvattu tehdä, jos saamme tuolin hankituksi. Noilla kantajilla on jo molemmilla selät kipeinä. Kuulemma jo ennen tätä asukasta, siellä oli toinen kannettava ja varmasti uusia tulee. Kynnet olisi helpompi leikata, jos olisi kynsileikkurit. Parrat olisi helpompi ajaa, jos olisi partakone tai höyliä. Alusvaatteet voisi vaihtaa useammin tai edes käyttää joka päivä, jos niitä olisi riittävästi.

Selvittelemme parhaillaan mahdollisuutta järjestää Noche Benéfica (hyväntekeväisyysilta) jossakin ravintolassa. Kerron myöhemmin, miten sen kanssa käy. En oikein uskalla enää odottaa mitään, mutta aina voi toivoa.